tiistai 10. huhtikuuta 2018

Kesken jääneitä tekstejä palvelemassa siinä tehtävässä, jonka niille annoin. Tempauduin irti kerta toisensa jälkeen koneen äärestä katsomaan sadetta tai puhumaan nopeasti ja sekavasti. Sanat jäivät kesken, mutta ajatus jatkui toisaalla. En voi julkaista mitään, joka on vain yksi ajatus, kipittävä, minun ympärilläni kiertänyt, minua kuin ansaan ajanut ajatus. Se ei haittaa, koska niin oli tarkoituskin. Ei kenenkään silmille, vain hetkeksi kiinnittämään minut pääni nopeuksista kirjoittamisen tuskastuttavaan hitauteen. Tasapainottamaan ja pakottamaan minua. 

Vaikeina aikoina, olkoon vaikeita mistä tahansa syystä, maailma järisee. Tiedättekö? On hankala kävellä tai puhua ja jokainen epäilyttävä tilanne saa eläimelliset  mittasuhteet. Koitat rauhoitella itseäsi, iloita auringonnoustusta ja heräilevästä valosta tai armahtavasta ja hiipivästä pimeästä. Sydän hakkaa unohtamatta totuuksia, unohtamatta totuuden tunnetta. Kädet tärisevät ja vaivut vahingossa kerta toisen jälkeen syvemmälle omituisia sokkeloita joita ajatuksesi rakentelevat selviytymisen ja kauhun ristiaallokossa. Maailma, silmissä näkyvä tai sisällä oleva, järisee ja olisi ihan sama, missä kohtaa jalkasi koskettaisivat maanpintaa. Et pääse pakoon kaatuvilta seiniltä, murtuvalta pöydältä tai betoninpölyltä. Kylkiluusi rusentuvat puhkoen keuhkosi täyteen reikiä, kallosi antaa periksi ja tietoisuutesi länsimainen olemus valahtaa maailmaan kiusallisen ja ahdistavan näkyvästi.

Yhtäkkiä valot menevät päälle. Kaikki tämä järinä oli kouristellut sinut muka kuoliaaksi, mutta hengität, mietit ja katselet. Maailma on vakaa, oikeasti mitään ei tapahtunut. Kaikki oli mielesi sisäistä näytelmää, sinusta ei tullut kummitus tai joutoaikojen narri. Suuret kokemukset näyttävät maailmasta usein jotain uutta. Puhutaan, että kuolemaa lähellä käyneenä tai kun tuo väistämättömyys koskettaa riistämällä läheisen tai nuolaisemalla ihosi suolaista ja bakteeripitoista pintaa, ihminen näkee elämänsä uudessa valossa. Oppii kenties arvostamaan rakkautta ja niitä pieniä asioita. Persoonan sitkeät rakenteet tuntuvat hajoavan, antavan tilaa jollekin suuremmalle. Suuremmalle tietoisuudelle ja näkökyvylle. Yhtäkkiä surulliset ja synkeät kyhäelmät ajatusten rakennelmissa katoavat ja jokin kiitollisuus valtaa tai eksistentiaalinen katoavaisuuden ja elämän arvon tajuaminen pakottaa irti arkipäiväisistä rutiineista. Oletteko joskus kokeneet jotain sellaista? Irronneet niistä kaikista asioista, jotka olitte rakentaneet ympärillenne pitelemään teitä illuusiossanne? Seisseet keskellä noiden rakennelmien palasia ja nähneet elämän katoavaisuuden ja järjettömyyden kauhistuttavan aitona tai koskettavan riemastuttavana? Kenties ne sen hetkiset kemialliset tilat määrittelevät tuon kokemuksen muotoa. Iloa tai surua.

Minun sormiini sattuvat nuo irtipäästämisen ja kiinnipitämisen hallitsemattomat liikehdinnät. Pikkurillit pitävät kiinni keskisormien kanssa kun peukaloni ja nimettömäni päästävät irti ja etusormi pysyy välinpitämättömänä. Tuo kiinniottaminen, puristaminen, tuo hieno asia lapsen kehityksessä, auttaa meitä muokkaamaan maailmaa. Sisällämmekin näkymättömillä käsillä pitelemme kiinni ja koetamme päästää irti. Meillä on kiintymyksellemme tavat, opitut tai luontaiset. Jotkut puristavat kaikesta kokoajan kiinni, kuin henkensä olisi milloin missäkin joutavuudessa sidottuna. Rytmissä, tavarassa, ihmissuhteessa. Kaikki tuo kiinnipitäminen auttaa rakentamaan ympärillemme pesän konkreettisilla liikkeillä ja turvan toiminnalla ja sosiaalisuudella. Tuo jalo taito auttaa meitä rakentumaan ja elämä vastapuolena taas riuhtoo meiltä rakennelmia irti pakottaen noihin kokemuksiin, joissa joudumme kohtaamaan otteidemme heiveröisyyden. Emme voi pitää kiinni loputtomiin, lihakset väsyvät, me väsymme tai maailma tekee tepposensa. Ja siinä olemme arkoina tuolle asialle.

Elämä on ollut minulle tuota kohtaamista, joiden jälkeen mietin otettani uudelta kantilta. Joskus en ole tarvinnut edes suurta mullistusta, kuolemaa tai sairautta mennäkseni lähelle sitä. Muistan kuinka rakkaan hakkuuaukioni siemenpuiden kaato sai minut suunniltaan surusta. Joskus sisäinen kauhuni vie minut sellaiseen yöhön, jossa on epämukavaa olla. Kaipuuni pysyvyyteen ja itserakkauteen voimistuu todellisuuden kourissa ja minun on pakko hyväksyä nuo mahdottoman kurjat tuntemukset itseeni. Kierkegaardin rakas ystävä oli suru ja teksteissään hän näyttäytyi kuin koirana joka murisi luunsa äärellä lähestyvälle kädelle "älä vie pois suruani". Seistessäni kerta toisensa jälkeen hajoavissa rakennelmissani, luullessani maailman lyyhistyvän päälleni tai jopa minun jääneen jo sen alle, minun kai olisi hyvä päästää irti ja pitää kiinni. Nyt valmistudun taisteluun sormet valmiina ja opetellen jännittämään turvallisesti. Olen käynyt taas lähellä tuota inhimillistä heräämisen kokemusta ja olen valppaampi. En tiedä, mitä loppujen lopuksi halusin tällä tekstillä kertoa. Ehkä jotain fenix linnusta ja tuhkasta noususta ja siitä, että on ihan oookooo että maailma hajoaa välillä. Että vieraus on vierautta niin kauan, ennen kuin tutustuu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti