perjantai 2. maaliskuuta 2018

Ystäväni

Bukowski kirjoittaa aina ystävälleen. Sellaiselle, joka jaksaa vastaanottaa kaiken juopuneen miehen mielen syövereistä ja joka ei koskaan puolittaisella sanalla irtoa hänen päästään syytöksiä suoltamaan. Hänen parhaina ystävinään toimivat sanat, hänen mielestään paperille ilmaantuvat sanat, jotka kuin ulkoistuvat tuskalla ja kärsimyksellä irti tuon miehen kallon sisälmyksistä. Jokainen päiväkirjaan tunnon tuskiaan kirjoittanut saattaa aavistaa, kuinka puhdistavalta kirjoittaminen tuntuu. Kuinka päiväkirjan hellä ystävyys on voidellut jatkamaan seuraavaan tuskaiseen hetkeen tuskallisessa ihmiselämässä. 

Siinä se onkin; koko kauneus niin ylitsevuotavana ja aitona, että sen käsitteleminen koskettaa. Kirjoittamalla saa ystävän itsestään, kuin kuuntelisi omia sanojaan, kuin loisi yhteyden itseensä. Hetkellisen, heikosti värähtelevän (siis siinä määrin, mitä mikään voi mielikuvissa värähdellä) yhteyden. Minulle se on ennen kaikkea sitä. Yhteyttä. Elämä on minulle sekavaa ja sisältää kysymyksiä omasta olemassa olostani ja todellisuuden rakenteista. Minä vuoronperään ahmin tietoa oksentaen sen sitten ulos ihmisten kurjille korville (joita en sääli) tai piilottelen sen kohti kiemurtelevalta otteelta. Haluan nähdä kausaatiot, haluan nähdä ketjut, jotka silmissäni kuin koostavat maailman. Tietoni on kuitenkin riittämätöntä ja jättää minut osittaisuuksien keskelle hämmentyneenä. Ainut ystäväni siellä pimeydessä (tai valossa) jossa itsekseni lymyilen, on sanat. Luottamuksellisin suhteeni on suhde itseeni ja se toteutuu vaihtelevasti kirjoittaessa. Kuka mitenkin hoitaa tuon sisäisen tilansa rakastamisen tai sinne kömpimisen. Minulle se on sanat. 

Ongelmana on tietysti ollut se kurja fakta, etten ole kovin hyvä kirjoittamaan. Se ei kurjista ketään muuta kuin sitä, joka todella tahtoo jotakin, jota ei voi osata tehdä. Siinä vaiheessa, kun ihmisen tulee jäsennellä tulevaisuuttaan ja tehdä suunnitelmia, minä ajattelin järkeillen ainoana mahdollisuutenani olevan kirjoittaminen. Se on ainut asia, joka on seurannut minua jokaisen hiljalleen tai nopeasti kuolemansa tehneen yrityksen läpi. Tarve tuottaa sanoilla yhteys itseen. Tämä inhimillinen erhe, jonka mielessäni toteutin, ei sopinut persoonani piirteisiin sitten vähimmäisestikään. Kirjoittamisen saattaminen vaativuuden piiriin lytisti sanat minulta pois. Minulle tuli tarve tuottaa materiaalia, joka näyttäisi osaamistani ja nostaisi minut sille jalustalle, jonka omaan elämääni haluaisin. Toisi siis elantoa ja arvostusta. Siitä alkoi niin sanotusti alamäki (vaikkakin on kyseenalaista onko alamäki hyvä vai huono asia... Nyt se on huono asia). 

Ei tullutkaan enää tekstiä. Tai tuli, mutta se oli aina jonkun silmille tehty, mikä on varmaankin yksi asia, jota tekstiä kirjoittaessa on luonnollista miettiä. Minulle alkoi muodostua kasvoja, jotka olivat koosteita kaikista niistä ihmisitä, keiden halusin lukevan tekstejäni ja keille halusin näyttää. Kirjoittaessani kyselin, mitä se kertoo minusta noille kasvoille, joissa oli piirteitä omista alitajuisista ihailuistani ja vallanhimoistani. Koitin lukea noina kasvoina tekstejäni ja miettiä, mitä he minusta silloin ajattelisivat. Kun lukisivat sanani, niin ihailisivatko he yhtä paljon minua kun minä heitä. Näkisikö joku minussa kauneuden... Se oli pyrkimys, jota kutsutaan varmaankin kunnianhimoksi. Pyrkimys näyttää kuinka osaan ja saada arvostusta. Samankaltaista kunnianhimoa, kuin joillakin on työpaikoillaan tai opinnoissa. Kuka kellekin tahtoo näyttää. 

Minulle ei alkanut riittää, kuin ehdottoman varma täydellisyys, johon nopeasti huomasin olevani kyvytön nousemaan. Vertailin sanojeni järjestyksiä muiden tekeleisiin, pinnistin vähän ennemmän ja lopulta kaikki tekstini hajosivat irrallisiksi sanoiksi. Sanoiksi vailla merkitystä. Se yhteys, joka oli kenties vaivaisen hetken elänyt minussa, katosi ilmaan yhtä irrallisena, kuin se varmasti oli näyttäytynyt muille. En ollut enää varma, mitä halusin sanoa tai tuntea. Se, miksi kirjoittaminen oli elänyt minussa, oli tekemässä kuolemaa.

Eikä se ole välttämättä kunnianhimoa. Se voi olla vain narsistista tarvetta saada arvoa ihmisyydelleen. Saada työlleen kunnioitusta. Ja aina kun edes kuvittelen jonkun selkäni taakse katsomaan työstämistäni tässä yksityisessä tilassani, minä murrun. Minä murrun ennen pääsykokeita, kovassa paineessa, valintojen edessä.

 Olen kirjoittanut tätä blogia jo vuosia. Tämä blogi syntyi kanavaksi minun ja ihmisten välille. Paikaksi, jossa murtaa yksityinen tilani osittain näkyväksi. Jossa tuoda itsessäni myllertävät tunteet jotenkin esille. Se on usein kulmakivi taiteen tekemiselle. Ei tämä pyrkinyt taiteeseen silloin, kun kirjoitin puhekielellä arkielämäni tuskia teini-iän kouristavissa tunneaallokoissa. Ei silloinkaan kun olin pelottavimmassa paikassani, yksinäisessä tunnetilassa ja kaipasin ystävää. Kaipasin itsestäni vahvistuksen ja halusin tulla näkyväksi kaikkia tuntevana ja olemassa olevana ihmisenä. Jossain vaiheessa murroskohtia tästä tuli paikka ammentaa liian suuret tunteet ja taiteellisuuden jano silmille ja silloin kenties palautin blogini arkipäiväiseen käyttööni. Tämä on ennen kaikkea ollut minulle väylä hahmottaa itseäni jokseenkin turvallisesti muiden kautta. Lapsi tarvitsee muiden ihmisten eleitä ja tunteita ymmärtääkseen itseään. Me peilaamme itseämme toisiin ihmisten kautta ja vaikka se kuulostaa tyhjältä ja mitättömältä, niin minulla on ollut suurena tapana seisoa muiden katseita analysoiden edessä tanssimassa. Siis kuvainnollisesti. Olen ollut trapetsitaiteilija, joka on riippuvainen sosiaalisuudesta ja hukkaa itsensä siihen kerta toisensa jälkeen. Blogini on ollut turvalliselta tuntuva itsensä vahvistuksen väylä. Paikka, jossa olen etsinyt minuutta tai rakentanut sitä. Jopa niissä julkaisemattomissa teksteissä, joita kansioni pursuaa monien kymmenien sivujen verran. Tämä on ollut rakas ystäväni.

Ystävyyssuhteet rakoilevat, kun vaativa ja neuroottinen mieli pureutuu niiden luonteeseen. On hyvä tarkastella ihmissuhteiden laatuja ja tehdä ratkaisuja. Muttei ole hyvä odottaa täydellisyyttä. Kaikkina niinä hetkinä kun olen uponnut joutavuuteen ja ajattomuuteen, kun olen toteuttanut syvää lapsellista välittömyyttäni, olen tavoittanut onnen. Tämä välittömyys on joko kasvatuksen, kehityksen tai kulttuurin tuotosta ja se itää minussa tappavana voimavarana. Olen se ihminen, joka saa äidilleen harmaita hiuksia ja mystisen hankalia tunteita rakkauden ja vihan välimaastossa. Olen se ihminen, joka elää ullakolla loikoillen, siivoa silloin tällön, unohtaa maksaa laskuja, ei osaa hahmottaa taloutta mielessään. Joka on riippuvainen, ei hallitse mieltään, on impulssien uhrina. Olen siis huithapeli. Hetkessä elämisen ääripää on vapaus siitä toisesta ääripäästä, jatkuvasta vaativuudesta, täydellisyyden himosta ja hurjasta perfektionismista. Olen siis myös se ihminen, jonka koko itsetunto murtuu keskiverrosta arvosanasta tai huonosti esitetystä argumentista. Se ihminen, joka suhtautuu kritiikkiin sietämättömällä tuskalla. Joka pelkää naapureitaan, koska ei ole keksinyt kuinka elää itse ja miellyttää vaativaa naauria. Joka odottaa ja vaatii täydellisyyttä muilta ja itseltään. Nämä kaksi ääripäätä vuorottelevat ja imaisevat kitusiin vuoronperään ihmissuhteita, toiveita ja tavoitteita. Ne eivät voi sietää toisiaan ja aiheuttavat jatkuvan ristiaallokon, joka murentaa maaperän, jossa kenties kasvaisi jotakin hedelmällistä. 

Kun toin kirjoittamisen huithapeliuteni ytimestä toisen ääripääni läheisyyteen, niinkuin joskus tuon muutkin suhteeni ja asiani, minä riistin siitä sen vapauden ja ilon, joka kukoisti siinä silloin, kun annoin sen elää kuinka sitä huvittaa. Eikai koskaan kirjoittaminen ole täysin irroitettua muiden katseilta tai vain pelkkää syvää ystävällistä yhteyttä itseen. Minulle ei toiminut sekään, että tarkkailin sanojani ja halusin sanoa jotain, jota en osannut sanoa. Tämä blogi menetti kallisarvoisen merkityksensä ja muodostui joksikin, mitä en halua sen olevan. En tiedä saanko koskaan palautettua tätä siihen, mitä tämä oli hetkittäin. En tiedä kirjoitanko tänne kuinka paljon, saanko ylipäätään tuotua kirjoittamista ääripäiden välimaastoon, hetkessä roikkuvan onnen ja suunnitelmallisuuden turvalliseen piiriin. Siihen, jossa ystävyys itseni kanssa vahvistuu, eikä murene. Aion kuitenkin jatkaa sinnikkäästi ja toivoen. Aion hahmotella itseni ennen kaikkea itselleni. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti