tiistai 2. tammikuuta 2018

YKSI VENÄHTÄNYT HETKI METSÄSSÄ NIMELTÄ ELÄMÄ

Metsästäjän aseen tähtäimestä kauriin silmän kiiltoon. Musta yö keskellä päivää, universumi sähköverkkoineen latautuneena ja siinä todellisuudessa, mitä nämä eivät jaa. Jännitys saa aseen värisemään ja kaikkeus kiihdyttää tuohon sekuntien mittaiseen äärettömyyteen. Hiestä kostunut sormi kylmällä liipaisimella ja pian eläimen karvan läpi tunkeutuva vieraus ja kuolema halkaisee silmistä universumin, sähköistää viestit äärimmilleen ja sitten lopulta hiljentää kaiken. 

Niin minäkin ehkä halusin tehdä, kunnes katseesi ammottava pimeys ja universumisi tutkimaton tylsyys lamaannuttivat minut. Minä kyllästyin ja vaikka sormeni hikoilivat liipasimella, minä laskin aseen hiljalleen olalleni ja ihailin hetken, jos toisenkin, upeaa eläimellistä kiihkoa ja vallatonta olemusta, joka paistoi kauhun aurinkoina iiriksistäsi. Se oli minusta aina uskomattoman kaunista, mutta sen sijaan, että olisit heittänyt henkesi ja altistunut luodeilleni, sinä läpäisit empatiani kauhulla ja minun tuli luovuttaa. Kaikki se tiivistyminen ja minun näennäinen rentouteni sormi liipasimella ja äärettömien sekuntien keskiössä, on tullut päätökseen.

Minua surettaa, tottakai. Minä metsästin jotakin suurempaa silmistäsi, ajattelin niiden olevan portti tuonpuoleiseen tai vähintään pois turruttavasta jatkuvuuden illuusiosta. Jotain erilaista, kenties. Olinhan siinä mielessä todella hölmö, kun näin oletin. Kuin jokaisessa rakkaudessa, minä annoin mielikuvieni ja toiveideni, pohjimmaisina ja minulta naamioituneina vihollisina, hieroa rikki kaiken, missä pieninkään potentiaali piili. Jonkin sortin pakkomielteisyys, jota satunnaiset täydelliset onnistumiset tuntuvat ruokkivan. Minä en tajunnut, mitä sekunneissa tapahtui ja mitä nimenomaan pitkittyneen ajan ja monien päivien rytmeissä hukkui. Minun kirkas mieleni näki kauhun ja säikähti, suuttui ja turhautui. 

Ei sinuun, vaan minuun. Sinun silmäsi kenties olisivat olleet se portti, mutta minä en kykene siihen. Minussa piilee se kammottava päättymistä vaativa neuroosi ja nälkä, tyydyttymättömyys sellaisena, ettei mikään koskaan riitä. Ja sitten hetkittäin vain riittää. Minun virheeni oli odottaa jotain niin paljon, että ei ollut enää mitään mitä odottaa. Minun haastavat piirteeni ja vaativuuteni kaiken saralla, ylilyövä asenteeni ja vallattomalta tuntuva päämäärätön kaipaus tuhoavat kaiken sellaisen. Eikä sitä ole helppo edes ymmärtää, mistä se alkaa, minne se loppuu. Olen välitön, niin vapaa ja niin kahleissa, niin huoleton kaiken suhteen, etten ymmärrä rajoja. En ymmärrä toisen kauhun kipupisteitä, kun omani lepäävät tarkoin varjellun suojelumekanismin alla. Siedän niin paljon, eikä minulle ole rajoja (tulos johon olen tullut metafyysisissä ja sun muissa pohdinnoissa), että ymmärrän kauhusi kun olen aseen kanssa. Minä tuhoan, jos jokin minussa näkee tarpeen sille. Olen silmittömän pelottava ja eniten itselleni. En ole hallinnassa, vaikka satunnaisesti tunnenn niin. Minua ei ohjaa jumala, vaan maailma ja se mitä olen. Joten siinä mielessä pelkosi on turhaa, olen yhtä eläin ja yhtä kauhuissani, vaikket sinä koskaan nosta asetta, koskaan odota vastausta. Juokset vain metsän uumeniin nälkäsi korventaen elämäsi ulos sinusta.

Kumpikaan ei lopulta metsästänyt toistaan muualla kuin toiveissaan. Kumpikaan ei ollut kauris tai metsästäjä, vain kiihko, tähti ja sen hidas sammuminen. Minä halusin, usko pois, halusin tehdä sen. Mutta se kävi hankalaksi ja vaivalloiseksi ja epäilyttäväksikin, joten laskin aseen. Se on kunnian teko, vaikkakin minut tulisi hirttää jo niistä virheistä, jotka teen arkipäivän loputtomuuksissa. Minun kunnioitukseni näkyy nyt hylkäyksenä, enkä tiedä ketä todella suojelen. Ehkä loppujen lopuksi, kun oikein tarkastelee, oli kauriilla ase ja metsästäjä seisoi kauhu kehoa pitkin valuen päivän paisteessa. Ehkä metsästäjä juoksi metsään adrenaliini veressään ja katosi lopullisesti. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti