maanantai 18. joulukuuta 2017

Armo

Suurin muutokseni, mitä käyn tänä eriskummallisena syksynä ja talvena läpi ei suoranaisesti koostu niistä ulkoisista muutoksista ja saavutuksista asunnon, kaupungin ja ihmissuhteiden saralla. Ne kaikki vaikuttavat varmasti tähän prosessiin, mutta eivät ole itse se prosessi. Siksi täydellisyydessä ollessani hukun tyhjyyteen ja mielikuvani, jopa täyttyessään, eivät koskaan yllä sisäisiin yliluonnollisiin fantasioihini elämästä.

Suurin muutos on ollut pettymyksen vastaanottamisen saralla. Jatkuva tyhjyyden kohtaaminen elämän värittömillä kujilla on saanut minut ajattelemaan. Joka kerta, kun todellisuus on riisunut minut mielikuvista vapaaksi kauhistuksen väristys selkänikamissa ja ihonpoimuilla, olen astunut lähemmäksi sitä vääjäämätöntä nihilististä ydintä, jonka yhteyteen rakkauden ja armon voi kenties kiinnittää.

Olen sanonut aina, että nämä nihilistiset ja synkät tyhjyyteen vetoavat elämänfilosofiat eivät voi pitää paikkaansa ihmisen läpikotaisten positiivisten tuntemusten takia. Ne ovat vain pahoja päiviä. Muutos, joka minussa kytee, liittyy nimenomaan tähän. Miksi tyhjyys muka poissulkee positiiviset tunteet? Eikö elämän värittömään harmauteen voi upota rakkaudella?

Muutos on hitaasti kasvava sietokyky, ymmärrys ja hyväksynä tälle elämälle ja sen luonteelle. Kuolema on elänyt minussa, minä kuolemassa ja meidän symbioosimme on ruokkinut minusta ulos ajatuksia, pelkoja ja niiden sanoiksi pukemisia. Menetys, ihmisen, mielikuvan, kodin, minuuden kokemuksen tai ympäröivän maailman arvostuksen, on aina kurja kohtalo kulkijalle. Silloin tyhjyys näyttelee vastenmielisen suurta roolia lamauttaen ja pysäyttäen kaiken. Ne puhuvat jopa masentuneen realismista, mielikuvien puutteen synnyttämästä tuskallisesta ja turruttavasta kokemuksesta.

Ei ihme. Kaikki täällä rakentuu tyhjyyden kiertämiselle, totuuden leikkimiselle ja mielikuvien varassa elämiselle. Mainokset, kirjat, tv-sarjat, elokuvat, muoti, sosiaalinen media.. Ilman niitä tämän sanotaan olevan surkeaa. Meidän odotetaan peittävän tätä auttamatonta tyhjyyttä, muttei missään oikein varauduta sille, että entä jos se kuultaa silti läpi?

Tänä syksynä olen alkanut ajatella, että kenties nämä asiat voisi olla eri tavalla. Ehkei auttamattoman tyhjyyden tarvitse olla pelon sekainen kiristys ja piilotettava kauhunäytelmä. Ajatus, jota häpeää ja pelkää samanaikaisesti. Ehkä tyhjyys voisi olla koti, jossa majailla. Ehkä sinne voisi viedä rakkautensa ja positiiviset kemialliset tuotoksensa, eikä vain inhoaan ja pelkoaan. Olla siellä hiljaa ilman mielikuvia, ilman harhoja tiedosta tai omasta itsestä. Ehkä tyhjyydestä voi ammentaa muille voimavaran rikkomalla tämän keikistelylle ja näyttelylle perustuvan rakennelman. Sen kyhäelmän, josta Celine kirjoitti nihilistisessä teoksessaan Niin kauas kuin yötä riittää. 

Ehkä lopulta saan rauhan tyhjyydessä ymmärtämällä tosiasian valtavalla armolla ja antautuessani elämälle nöyrempänä kuin koskaan.

Tahdon kiittää akateemista filosofiaa, Mauria ja loputtomia keskusteluja kaikkien kanssaihmisten kanssa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti