sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Olen itsekäs, niin kuin jokainen elossa pysymään haluava olento. Yhtä itsekäs kuin eläin. Jokainen sanani ja pyrkimykseni ulos tuosta itsekkyydestä on kietonut minut vain lähemmäs sitä. Jokainen yritykseni purkaa osiin ne syyt, miksi olen itsekäs, on koonnut suuremmaksi peitteeksi silmieni päälle sen sokeuden, joka minulla on itseäni kohtaan. Ne hengitykset ilmassa musiikin tahtiin eivät olleet aitoja. Niin kuin eivät ne sumuiset, savuiset, maagiset hetket ties missä ja milloin. Yhtä illuusiomaisia. Minä tuhoan kaiken, mihin kosken, enkä voi antaa pisaraakaan vapautta niille, joita rakastan. Sielussani on ostamisen ja myymisen, suojelemisen ja kamppailun eläimellinen kohina, josta irti pääseminen on mahdotonta. Minä tuijotan tyhjyyteen miettien samoja asioita, kuin kissa, koira tai pupu. Kuulostelen kehoni kohtia ja toimin kuin eläin. Minussa ei ole sivistystä, filosofiaa, ei edes rakkautta tietoa kohtaan. Minulla on rakkautta vain omaa hyvää oloani kohtaan ja sen toteaminen tekee minusta entistä turhemman. En voi tehdä sille mitään. Olen kuin pupu tuomittuna itsereflektioon. Minä näen kaiken tämän sotkun, todistan oman surkean mitättömyyden, mutten osaa tehdä sille mitään. Hetkellinen herääminen jatkuvasta ja toistuvasta farssista, jota elämäni tuntuu olevan, ei paranna loputtomiin. Silmät painuvat uudelleen, sokeuteni kasvaa hitaasti taas suureksi ja huomaan juoksevani nautinnon perässä uudelleen. Turhamaisuuden karuselli, jossa kierrosten toistuvuus laittaa pahoinvoimaan, muttei kukaan pysäytä sitä. Joudun olemaan jokaisen tuskallisen kierroksen, oksentamaan, kuvottumaan ja hetkeksi unohtamaan. Jokainen pyörähdys tyhjyydelle, jokainen kierros ei millekään. 

Näinä päivinä tämän syksyn tahdissa se on käynyt aina vaan selkeämmäksi. Miten tiesin sen jo aiemmin, mutta uskoin tunteisiini kuin eläin. Miten jokainen sana niistä ammennettuina on turhaa naurettavuutta, miten jokainen tekstini pelkkää leikittelyä tyhjyyden kanssa. Pyrkimykset joiden päämäärät hukkuvat kyyneliin ja hetkellisiin tarrautumisiin, jumalallisiin kokemuksiin tiedosta, virhearviointeihin ja tulkintoihin, kemiallisiin reaktioihin. Miten voin elää tämän kanssa? Miten voin tappaa itsestäni tuon kaiken loan ja jäädä henkiin niin, että minusta on hyötyä ja minun elämälläni on oikeasti jotain merkitystä? Miten astua ulos tästä, jossa olen jumissa?

Pettymys itseeni käy kerta toisensa jälkeen todellisemmaksi ja hankalammaksi voittaa valheilla. Hahmotan kaksi labyrintin ulospääsyn aukkoa, mutten ole ollenkaan varma, kumman niistä tavoitan. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti