lauantai 11. marraskuuta 2017

Kaksinainen käännehdintä pilasi minun sanani. Olen alati hämmentynyt, enkä osaa enää kertoa niistä hetkistä, joina hämmennys oli valtaisa ja pilasi minut.

Mietin kuolemaa usein ja joka kerta jotenkin eri kantilta. Kuin se olisi joku läheinen henkilö, joka pitää itseään piilossa, mutta pysyttelee lähistöllä vähän väliä. Mietin usein sitä, että pääni lävistäisi rautatanko ja miten tuskalias näky se olisikaan. Se on kuin vainoava enne, vaikka koitan olla ajattelematta niin.

Kodissani puhutaan nykyään paljon elämästä ja asiat ovat niin kesken näiden puheiden ja olemusten perusteella, että joskus on vain hankalaa. Olen löytänyt armon tätä kohtaan ja tunnen keskuudessamme palavan suuren liekin, joka toimii moottorina kaikelle tälle.. Kuin antiikinajan filosofiaa mieleni kiemuroissa.

Näin hirven kuolevan ja olen kirjoittanut siitä jo paljon. Kaikki on liian henkilökohtaista, joten tiivistän tähän vain sen, että loikkasin pois ja loikkasin takaisin. Hyppäsin yli kuoleman ja kohtasin ihan uuden elämän. Ei mitään suurta siis..

Hirven takia aloin pohtia omaa moraaliani ja historiaani, mutta lopetin sen, koska sitten pohdin taas kuolemaa.

Lapsi ihastutti minua ajattelullaan perinpohjin.

Ystäväni tuli kyläilemään ja en voinut ajatella muuta kuin keveyttä, armoa ja vapautta, mikä tähdentyi päämäärättömällä oleilulla, rohkeudella ja uuteen viemisellä. Nauramisella kahvilassa tuntien välissä, ilolla ikäkuilujen ylittämisen hetkellä ja kaikella sen sellaisella. Mieletön hyvä olo autossa sateen ympäröimänä ja ikkunoiden hiljalleen huurustuessa, siellä me puhuimme siitä, miten mahtavia ihmiset ovat ja miten elämä kurjuutensakin keskellä kukoistaa.

Päädyin lukemaan ohi aiheiden ja kulkemaan kirjakauppaan, jossa miehellä oli silmät menneisyydestäni ja sanat tulevaisuudesta. Se oli kaunista.

Saunassa hiljaisuus tuntui parhaimmalta ikinä. Lämpö kehon ympärillä ja sisällä. Minä mietin, että olen oppinut seisomaan ja rakastin hirveä.

Unet jotka ovat olleet ahdistavia, painavat päämäärät ja laiskuus pilaamassa jokaista hetkeä. Koitan hengittää ja luvata, että minä tulen vielä olemaan sitä mitä haluan.

Toisen ihmisen puhe oikealla ajalla ja sanojen jykevä paino. Nautin siitä aamukahvin ohessa sängyssä lakanoihin kietoutuneena.

Työmaalla satunnainen liian syvä keskustelu, joka laittoi minut maistamaan elämän taas kerran. Kirjallisuus ja kiihkeät silmät lempeydellä. Rakastan venäläisiä!

Etäystävän aitous ja varmennus, kaipaus jotakin kohtaan ja sen sellaisuus. Osaan hengittää, vaikka unessa riitelin kuin lapsi. En osaa antaa vapautta ilman sisäistä kamppailua. Se harmittaa minut pilalle.

Epäselvyydelle annettu armo ja yritys selviytyä. Mitä jos olen ali-ihminen, voinko hyväksyä sen? Jos olen turha ja tyhmä, elänkö sen kanssa? Kuolema taas mielessä pirullisena huijarina.. Jos hyppäisi katolta, niin ei ainakaan tarvitsisi kohdata omaa surkeutta. Jään istumaan matolle ja otan kupin teetä. Mieleni on soulia ja sipulidippiä ja jäätelökakkua, kirjojenidentiteettiä ja loputonta laiskuutta. Annanko itselleni anteeksi tämän kaiken?

Tässä hetkessä ahdistus siitä, kun sanat eivät tyydytä. Pelkään liikaa. Olen aloittamassa uutta pakojuoksua. Kukaan ei arvosta, sen sellaista huijaruutta. Muiden sanat tyhjyyttä. En ansaitse elää.

JA

Tässä hetkessä mahtava ilo kaikesta menneestä. Olen hyväksynyt ajan, se olkoon sellainen kuin on. Pitää olla virrassa, minulla on tämä tunne ja se saa pitää minut elossa. Kaikki tämä on kaunista vain minulle, miksi minua haittaa, jos se on toiselle humpuukia? Jos toinen ei näe? Mitä väliä.. No mietin, onko se turhuutta ja sitten ollaan riskeillä. Mutta mahtavuus kaikesta huolimatta, koska olen rauhallinen. Jaksan kuunnella. Ja vaikka tämä järjestelmä ei hoida ennen kuin olet kuoleman lähellä ja pelkkä orgaaninen HYÖDYTÖN loinen, niin annan sille anteeksi. Olenhan itse vastuussa kaikesta, vaikka taivun ajattelmaan, mikä minusta sitten tasantarkkaan on vastuussa ja jos tietoni on vailinnaista? No jaa. Hyvää loppusyksyä!

Ps. Ihan kuin olisin äsken haistanut peukalolla pöydälle kuivunutta kurkkua. Ihan ihme juttu!

pps. Voisimpa jäädä ikuisesti kaikista luovimpaan hetkeen: aamuun.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti