tiistai 17. lokakuuta 2017

Olen kirjoittanut muistioon, koska pyhät hetket ovat tulleet yllättäen ja sattumalta, ei suunnitellusti aikaa itselle varatessa. Muistiosta niitä ei kuitenkaan jotenkin saa ulos, ne ovat niin intiimejä, niin henkilökohtaisia, että niitä hieman jopa pelkää. Sitä painoa rinnalla, joka hellittää kadun laidassa kylmyyden syövyttäessä tunnon käsistä.. Sitä tunnetta, kun kamelipehmolelu on minä ja minä halaan itseni sen keinotekoisuuden sisään toivoen pelastusta ja uutta alkua näille pettymyksille joita haalin. Kuin lapsi sängyllä peitteiden sisässä pelosta kylmänä tai kuin lapsi kadun laidassa eksyneenä, mutta oivaltaneena jotakin jostakin, ehkä katuun harvakseltaan iskeytyvistä kyynelmäisistä sadepisaroista.

Muistio, minä, kirjoitus ja sormet. Minä en ole osannut yhdistää näitä asioita viime aikoina ja tekstini ovat suunnattuja liian monille, muttei tarpeeksi itselleni. Istun usein tyhjän paperin edessä ja tunnen kuinka sormeni kaipaisivat alleen sanojen painon ja mieleni olisi valmis menettämään järkensä ja muodostamaan uuden sanojen tulviessa sieltä tekstinä. Muttei niin ole käyny kovasta halusta huolimatta ja se on surettanut. Kaikki on patoutunut ja pirskahdellut ulos muistioon ja niin intiiminä ja pelottavana, että niiden tuonti kaikkien uteliaiden silmien alle olisi riskialtista. Se on ollut kuin viimeiset keinoni ja tekoni, jokin sielussa virtaava pyrkimys, jonka pääpisteenä on manifestoituminen sanoiksi ja käsitteiksi, mutta joka ei löydä maailmasta ainuttakaan paikkaa, jossa muodostaa itseen niin vankka yhteys, että se olisi lähimainkaan mahdollista. Muutama teksti suurista kuukausista, ajoista joilloin lehdet kuolivat ja alkoivat tippua, sateinen keli oli siedettävän ihana ja rakkaus katosi, heräsi, katosi ja heräsi. Tanssahteli naurettavia tanssejaan ja niistä jos mistä tulisi kirjoittaa. Mutten ole voinut, ei paikkaa toverit. Ei paikkaa, eikä aikaa mennä minuun.

Sitä sattuu tasaiseen tahtiin, vaikka kuinka hengittäisi maailmaa keuhkojen lisäksi kuvitteellisilla henkisillä elimillä. Olen koittanut katsella, mutta niinkuin kadun laidassa, niin kävi ilmeisen selväksi, että silmäni ovat tuhoutuneet, koska annoin ne toisille. Ja siitä alkoi riistoretki. Takaisinriistämisen aika. Minä panikoin ja puhuin ja kaikki oli pari päivää kaaosta ja pelkoa. Kerroin, että olisi aika saada itseni takaisin ja ettei toinen tahallaan ollut ottanut minua pois minulta, mutta että nyt oli korkea aika taas vapautua. Se oli rumaa puuhaa pari päivää. Olin kadun varressa ahdistus rinnassa ja sängyssä ennen nukahtamista kipuna ja kuvotuksena. Ihan kammottaa muistella niitä hetkiä. Ne eivät ole vielä täysin menneet henkisen aineenvaihdunnan läpi ja tulleet ulos kusena. Ovat kiinni elimissäni edelleen, mutta aika korjaa näitä tilanteita liikehtivässä mielessä.

Mutta haluan nyt kirjoittaa jotain ihanaa, pakko ulostaa se edes. Minulla on ympärillä todella ihania ihmisiä, sen olen saanut todeta. Ajattelevaisia, kauniita, uusia ja vanhoja. Olen heistä niin onnellinen. Niin onnellinen, kun he pyrkivät eteenpäin ja kasvavat, kutistuvat, rikkoutuvat ja sitten korjaantuvat. Kun he ovat yhtäkkiä kosketuksissa ja saan katsella, kuinka he puhkeavat kukkaan ja kuinka he lakastuvat vain puhjetakseen uudelleen. He ovat niin kauniita ja aitoja. Rohkeita ja ujoja ja voittavat itsensä kerta toisensa jälkeen. He löytävät ja kadottavat, ovat väärässä ja oikeassa, kiinnostuvat ja kuuntelevat. Miten kerrassaan ihania! Miten onnekas olen saanut olla, vaikka olen seonnut ja välillä en voi sietää ainuttakaan elollista olentoa. Joskus kyllästyn kaikkeen ja haluan hengittää vain, ilman pyyntöjä, toiveita, mitään semmoista. Kyllä jokainen kyllästyy muiden paskaan ja omaan vielä pahemmin. Mutta olen taas jaksanut katsella ihmisiä ja alkanut nauttia uudestaan heidän tarinoidensa vaihtelevuudesta. Kotini on jossain jaetusti kiitos toverit.. kiitos elämä. kiitos kurja maailma.

Ja nyt olen sanani sanonut, rauhani rikkoutunut ja aion alkaa puhua kirjallisuudesta henkilön kanssa, johon kyllästyn, rakastun, kyllästyn, rakastun ja jonka kanssa on vain taisteltava rauhasta. Se taistelu on sota jota olen valinnut käyväni. Sisimpäni ainoita sotia, jotka aion käydä loppuun ansaiten jonkin sortin kunniamerkin. Olen pasifisti, joten suostun vain tämmöiseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti