keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Lopetin kuuntelun,
sekoilun, kaiken sen semmoisen,
lopetin hulluuden, huumeiden ajan,
päihteiden vallan,
laitoin korkin kiinni,
menin uimahalliin,
uin itseni kipeäksi,
joogasin illat pitkiksi,
aamulla kuuntelin folkia,
luin kirjaa joltain toiselta,
ostin uuden etsiskellessäni.

Aloitin elämäsien jippii jee jee,
tein töitä niska limassa,
vain jotta sain kuulla,
"olen ylpeä sinusta."
Kävin koulua mutta pelkäsin,
että ne näkisi miten tyhmä olen
Miten paljon tunteilen
miten taiteilen
ja miten akatemia tappaa minut.
Mutta jatkoin silti,
piti maksaa tulevaisuudestani.
Tottakai.

Minä heräsin joka aamu kasin ja ysin välillä,
pistin kahvit tippumaan,
söin aamupalaa.
Ei hullummin, eikös vaan.
Menin sitten menojani,
tulin lopulta tulojani.
Tuntui hyvältä aika pitkään.
Olin hyvä tyyppi,
en semmoinen kadunpohjalla
tai suusta suuhun elävä.
En tuilla roikkuva,
en likainen,
itseasiassa aika ookoo.
Mukava, mutten mitenkään hullu.
Jaksoin soittaa kaikille.
Voisi sanoa, että olin parantunut.

Sitten yksi aamu vessassa.
Herään aina neljän ja seiskan välillä.
Katselin varpaitani hämärässä.
Pimeä on usein kotini,
mutta nyt se oli jotain muuta.
Otti minusta kiinni,
luikerteli sisälle,
takertui hetkeksi kaikkialle.
Se näytti selkeästi,
ettei minulla ollut käsissäni mitään.
Kaikki työni oli tyhjäksi käynyttä.
Hämärässä olin antanut ajan juosta,
lipua sormien välistä.
Ja kuukaudet työnteossa,
olivat olleet silmänräpäys.

Olin oppinut näkemään vain sen tuskan,
pääsemään sen kanssa tasapeliin,
mutten ollut oppinut olemaan nero.
En intohimoinen.
En muuta kuin luku.
Massaan, tilastoihin, numeroihin tiivistyvä luku.
Ehkä henkilötunnukseni tai puhelinnumeroni.
Joku luku vain.
Ja sitten ei ollutkaan enää pikkujuttu
mennä sänkyyn ja unohtaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti