lauantai 16. syyskuuta 2017

Loppu

Hän vastaa omaan kaikuunsa, joka toisti noin kolme kertaa "miksi teet noin". Hiljaa, kuin anteeksi pyytäen, hän kuiskaa vastauksensa kaijuille, jonka kuvittelee olevan elämän ääni. Välittämättä siitä, että huusi keuhkoistaan kysymyksen muutamia sekunteja sitten. Vastauksen jälkeen hän jää mietteliäänä tuijottamaan kengänkärkiään jotka repsottavat. Varvas pyrkinee vapauteen kahleistaan, hän tuumii ja riisuu kengät välittämättä alkusyksyn kylmyydestä ja rannan kosteudesta. Vapautta te halusitte, hän miettii varpailleen ja kun kylmä sinkoutuu varpaista aivoihin, hän hämmentyy vapautensa tuskasta. "Vapautta te halusitte!" hän huutaa ja kaiku huutaa takaisin. Pysähdys, elämän ääni sanoi, vapautta te halusitte. Niin. Elämän ääni sanoi sitä. Kylmyys unohtuu, kun uudet aatteet valtaavat mielen. Askel kohti kylmänä vellovaa mustaa vettä, jossa vaaleanpunaisen sävyt heijastelevat. Kurkistus aavalle, hitaasti lainehtivalle ja laiskalle iltajärvelle. Ei ketään, ei kerrassaan ketään.

Rannasta poistuessaan hän laittaa jo jalkojaan kenkiin, jotka repsottavat rumasti. Mitäpä tuosta, hän tuumii, vapautta ei liiemmin minullakaan ole, pelkkää hulluutta huulluuden maailmassa. Hiekkatien reunustaviin heiniin alkaa kerääntyä jo kosteutta ja ilma muuttuu sinisemmäksi. Sumua kerääntyy pellolle, jonka hän ohittaa matkallaan. Kaikkialla on hiljaista ja pian tähdet saapuisivat. Hän kohottaa katseen taivaalle nähdäkseen muutaman ensimmäisen katselijan. Performanssi. Nopeasti hän pysähtyy keskelle tietä ja riisuu takkinsa. Alkaa tanssia vinhasti, laulaa säkeitä päästään:
"Kulkija kulkija vapautta vailla, vaikka nimenomaan mikään ei häntä estä!
Kulkijan kulkijan typeryyden rajat hänen kaikkeutensa piirti kaikuun!
Eikä mikään ei mikään ei mikään voi häntä estää..
Eikä kukaan ei kukaan ei kukaan voi häntä nähdä.
Mutta silti niinkuin varpaat,
jotka vapautensa saivat,
eivät nauti siitä vaan tahtovat muuta.
Koska maailman kylmyys voi kylmyys voi eeei."
Lopulta hän vain huutaa hiljaisuuteen. Kuin eläin ja kuin ei eläin, kuin otus, jolla ei ole mitään ja jolla on kaikki. Karjuu ja huutaa ja repii hiuksiaan kuin pieni lapsi suuttuessaan.
"VAPAUTTA EI MUUTA, MITEN TYLSÄÄ MITEN KAUHEAA, MIKÄ VANKILA KERRASSAAN" hän huutaa ja laulaa ja tanssii ja itkee. Hiljaisuus muuttuu yhtäkkiä pelkäksi ääneksi ja lopulta performanssinsa runtelemana hän lyyhistyy maahan pieneksi mytyksi, joka vain hengittää ja antaa kyyneleen vieriä poskea pitkin.
"Ei eläin, ei ihminenkään. Ei mieli, ei mieletönkään."

Hän nukahtaa siihen, puoliväliin matkasta. On onneksi aika lämmintä, mutta hän tulee silti olemaan kylmissään herätessään.

Kahdeksan aikoihin aamulla toinen kulkija autollaan pysähtyy maassa makaavan mytyn viereen. Nousee pelon sekaisena tutkimaan löytöään. Likainen kasa ihmistä kuin hylättynä, ohikulkevasta elämästä pientareelle viskattuna. Jotenkin ruumismaisena. Kulkija kulkee mytyn viereen ja koska on inhimillinen, niin potkaisun sijaan kumartuu tarraamaan sitä olkapäästä. Hätkähdys ja tuo likainen maassa makaava roska nousee salamana, kuin eläin, istumaan ja tuijottaa silmät järkytyksestä laajentuneina kulkijaa.
"Onko kaikki hyvin?" Kulkija kysyy, mutta henkiin herännyt mytty vain tuijottaa. Miten kummallinen tuo tilanne onkaan. Se on pysäyttänyt nyt molemmat ja molempien olemassa olon toisiinsa. Ei häiriötekijöitä.
"Näytät pahalta. Miksi täällä makoilet?" Kulkija jatkaa koittaen tavoitella toista olentoa, joka nyt nielee kuivaa kurkkuaan ja tähyilee kuin eläin pakoa.
"Sinut pitäisi saada turvaan ja hoitaa kuntoon. Missä asut?"
"Minulla on koti jossakin piilossa ja näkyvillä. Teltta joka kastui viime viikolla ja ruoka jonka söin liian ahneesti. Nyt minulla on semmoinen vapaus, ettei se ole ollenkaan enää vapautta." He katsovat toisiaan hämmentyneinä ja kulkija pohtii armottomasti ottaisiko hullun autoonsa.
"Tuleppas, viedään sinut sisälle syömään ja suihkuun. Asun ihan tässä lähellä." Mytty teki luovutuksen edellisenä yönä, joten hän päättää lähteä toisen mukaan. Miksipäs tuota ei. Suihku varmasti virkistäisi.

Matkalla autossa on hiljaista. Toinen hämmästelee toista ja toinen vain muistelee, milloin viimeksi oli niin nopeasti kulkemassa. Ihastelee vilahtavia maisemia ja nautiskelee lämmöstä. Kaksikko saapuu pienelle omakotitalolle, jostain 70 luvun alkupuolelta. Aika ruma, mutta ihan miellyttävä rumuudessaan. He kipittävät peräkanaa sisälle ja toinen laittaa teetä kun toinen on suihkussa. Sanoja ei hirveästi vaihdeta, molemmat ovat väsyneitä elämään. Lopulta he juovat teetä pyöreän pöydän ääressä ulos katsellen. Molemmille tekee hyvää niin tee kuin seura.
"Oletko miettinyt vapautta?" mytty kysyy.
"Älä mieti sitä tai jäät sen vangiksi." Kulkija vastaa. Hiljaisuus runnoo heitä, mutta lempeydellä. Alkaa sataa.
"Käydäänkö keräämässä marjoja iltapalaksi?" Kulkija kysyy katsellen myttyä.
"Joo, mikäpä ettei." Ja niin he lähtevät kulkemaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti