lauantai 12. elokuuta 2017

Sekoamisen tunteet johtavat valaistumiseenko

Minulle sanottiin, ettei saa rakastaa. paitsi miestä, ei vaimoa, ei naista, ei tuntematonta. ei saa rakastaa muukalaista, maahanmuuttajaa, karvaista, tunkeutujaa harvahampaista. eikä yksinäistä, erakoitunutta, kivuliasta, masentunutta. ei missään nimessä köyhää tai rääväsuista, alkoholistia tai nistiä. rakkautta piti antaa perheelle ja ystäville, mutta muistaa ettei liikaa ja mielellään sillä lailla kun on ennenkin tehty. kaikki idealistiset toiveet olivat kieltolistalla, KOSKA MAAILMA EI TOIMI KATJA NIIN!

Minä sitten päätin alkaa vihantielle kulkijaksi ja niinhän se homma hoitui. Olemalla liero ja suomukas, liukaspintainen käärme ja omaa napaa viharakastaen. Yritin täyttää sen aukon, joka oli minun itseni sisällä minun ja minun kehon ja syvyyksien välissä kaikenlaisella jos jonkinmoisella toiminnalla. New Age tuli luontaisesti, sekavat ihmissuhteet alitajuisesti ja meikit ja turhanpäiväisyydet he-he-helposti. Se oli tietynlainen juhla-aika korkoineen, koska sen jälkeen jäljellä oli vain kasa toimimattomuuksia, palapeli josta aika varmasti edelleen on hukassa muutama oleellinen palanen.

No päätin uudemman kerran olla rakkauden tyyppi. Sekin oli kivaa aikaa, mutta huomasin nopeasti, että rakkaus on pirun hankala asia. Etenkin jos sen antaa pulputa ja minä en osannut rakastaa. Koska ei minua oltu opetettu, koska ketään ei oltu opetettu. Mitä se rakastaminen on? Oman edun saaminen? Us and them? Illuusiot toisesta ihmisestä? Mielikuvissa harhailu ja todellisuuden astuessa kehiin, viiltävä ja murskaava selkotila!!? Niin. Ei minua oltu opetettu. Ja sitten kävi köpelösti.

Lopputulemaksi tulikin tilanne, jossa kaksijakoisuus sisälläni riehui yötä päivää. Halusin rakastaa jokaista ihmistä, eläintä ja maailman kappaletta juuri niinkuin sielussani tuntui aikojen alussa. Sillon kun puut ja linnut olivat maailmani ja toverini ja ihmiset ansaitsisivat kaiken. Pyöräilin päivät pitkät tai hypin kiveltä toiselle kehitellen mielessäni utopioita  ja järjestellen maailman pahuutta siedettäviin muotteihin. Kehittelin ratkaisuja ahkerasti, ääneen, hiljaa, piirtäen, maalaten, istuen, puhuen. Ja synnyin puhumaan kokoajan, loputtomasti, ikuinen sanojen virta. Hiljaisuus ei metsän syvimmissä uumenissakaan ollut minulle juttu. Niin. Nyt kun minulle on sanottu, että on olemassa olentoja, jotka eivät ansaitse rakkautta ja on olemassa luusereita, hylkiöitä, rumiluksia, sydämenttömiä, sieluttomia, koneistoja, joille ei ole suotavaa suoda lämpimiä ajatuksia ja myötätuntoisia tuntemuksia. Niin nyt kun minulle on sanottu niin, niin minun luontainen pahuuteni on vallan riemastunut. Se on ryöpsähtänyt ihan valloilleen ja minusta on tullut kovin itsekäs. Kai sitä olin jo ihan alun alkaenkin, mutta nyt se on ollut sitä paljon! Olen sokea maailmalle ja itselleni ja nälkäinen rakastamaan itseäni vihani kourissa. Ymmärrättekö miksi kiemurtelen yöt vuoteessani lakanoiden  muuttuessa käärmeiksi kaulani ympärille ja tyynyni, pehmeän tyynyni, muuttuvan betoniksi niskani alla? Tajuatteko, miksi vereni muuttuu lyijyksi hetkittäin ja silmäni rakentelevat stressinpoistokyyneleet puhtaasta surusta ja epätoivosta? Ja pystyttekö tuntemaan sen, kun kaikki on hyvin, mutta silti seinien kiinnikkeet irtoavat ja lyyhistyn alle kuin torakka jääden vähän kitumaankin vielä?

Kaikki johtunee siitä, että minä haluan olla kaikkea kaikille ja eniten jotakin itselleni. Lähinnä rakkausjuttuja, mutta kaikki hokevat, ettei saa rakastaa ja että idealismi tuhoaa maailman. Idealismi on kyllä katala vihulainen ja minun kai tulee kangistua realismin kourissa kylmäksi olennoksi... Vaikka kaikenlaiset asiat ovat erilaisia, idealismittomuus kun ei tarkoita moraalittomuutta tai rakkaudettomuutta. Oi tieto, tule päähäni nyt!

kuvituskuvana minä vähän peilistä kuikkimassa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti