keskiviikko 2. elokuuta 2017

Pohjamudat ihon sisäpuolella

Olen miettinyt itsekkyyttä, itsekeskeisyyttä ja narsismia silloin kun on tavattoman hiljaista ja maailma tuntuu vaipuneen pois kaikkialta jättäen jäljelle irvikuvan itsestään. Olen ajatellut ihmisiä, jotka ovat olleet joskus elämässäni ja joita olen silloin ajatellut paljon. Ne tulivat eräänä yönä uneeni ja minä pyysin ja sain anteeksi. Sain palautettua tasapainon siinä unessa ja kävelin alttarille valmiina maailmalle ja uusille asioille. Olen istunut tyhjinä kuorina penkeillä ja sisätiloissa ja välillä koittanut arvailla, mitä hiljaisuus on ja mitä se pitää sisällään.

Olen seuraillut ihmisiä ja heidän liikehdintäänsä ja analysoinut osiin omia mielikuvia ja tuntemuksia sommitellen niitä muiden ihmisten silmissä ja sanoissa. Olen keskustellut syvällisesti ja pinnallisesti ja odotellut sateen alkamista, kirjoittanut ääneen runoja ja tarinoita ja vastaanottanut merkillisiä katselmuksia. En ole kiirehtinyt, mikä on harvinaista ja täysin epätyypillistä minulle. Olen kulkenut kuin kohtalaisesti ohjelmoitu, hivenen alkeellinen robotti ja ihmetellyt omia pohjavirtoja ja niiden mystiseltä tuntuvia polveiluja.

Olen tuntenut kuinka vereni muuttuu lyijyksi ja tunteeni muuttuvat kehokseni kun jalkani ja käteni ovat pelkkää kipua ja jännitystä. Olen katsellut kattoa tai ainoaa valonlähdettä ja koittanut keskellä sumua tarratua ainoaan järkevältä tuntuvaan ajatukseen, vain tyrmätäkseni sen. Ja viimein kun olen nukahtanut ja lopulta herännyt niin aamu ei ole ollut vapaus vaan jatkumo ja heti ensimmäisenä silmäni avatessa vereni on muuttunut lyijyksi ja tunteeni kehokseni.

Olen nukkunut kissa vieressä, vatsan päällä, polvitaipeessa. Se on kehrännyt kun olemme heränneet ja olen tuntenut suurta lohtua ja yhteyttä sen kehräykseen. Me olemme olleet sen kanssa yhtä, kun minä olen ollut pelkkiä ajatuksia ja lyijyä. Ja jotkut hetket ovat olleet hyviä, kuten yöt kaupungilla aina. Taivas, joka on kirkas ja täynnä vapautta ja oranssit valot heijastumassa. Ne ovat edelleen hengityshetkiä ja vaikka me taistelemme itseämme ja toisiamme vastaan, niin silloin taistelut ovat tauoilla. Olen pitänyt niistä hetkistä, kun mieleni on antanut minulle armoa ja olen voinut hengittää kunnolla, kun olen voinut katsella toisen kauneutta juuri sellaisena kuin se on. Toisen mynthonin värisiä silmiä, toisen surumielistä katsetta. Mutta olen miettinyt tapojeni mukaisesti liikaa ja hävittänyt itseni jonnekin sinne polveutuneiden ajatusten viidakkoon. 

Olen ollut taas aika paljon sellaisia masentuneita juttuja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti