maanantai 31. heinäkuuta 2017

Kontufolk

Ylityksiä yli kuoleman, elämän ja kaikenlaisien ihmisyyden ailahtelevien ja heittelehtivien tuntemuksien minä toivoin. Ja siksi minä laitoinkin kaiken lukkoon ja kaltereihin, koska jos toivoo liikaa alkaa ääni väristä ja silmiin tulee palo jota ei katsota kauniina ja innostavana. Huomasin olevani eniten vanki päässäni, joka ei ymmärtänyt selkeätä suomen kieltä, eikä jaksanut yhtäkkiä lukea erilaisten silmien sävyjen syvyyksiä tai ymmärtänyt kuunnella äänen painoja ja etsiä ylityksiä.

Kaikki oli kaunista niin paljon, että poskiini alkoi sattua se hymyileminen. Mitään ei ollut liikaa, vaan juuri sopivasti, enkä kaivannut tai tuntenut puutetta mistään (poislukien eräs asia). Valot tanssivat ihmisten kanssa muttei mitenkään discomaisesti, vaan sillä tavalla kun oltaisiin oltu ladossa jonka lattialankkuja oli kolisutettu miljoonia kertoja muttei koskaan mitenkään discomaisesti. Sillä tavalla, että kehoja ei piinannut seksi tai irstaus, himo tai halukkuus vaan kehot olivat rytmin orjia, silleen hyvästi. Keinui vapautena, joka oli sidottuna musiikkiin. Musiikkiin jota olin kaivannut ja  jossa paistoi raaka valmius, kuin mutakakussa. Siinä ei ollut mitään hiottua, muuta kuin että jokainen sävel oli mietitty ja jokaisessa oli ilmaa ja vapautta särähtää jopa epävireisenä. Poskiin sattui, muttei yhtään liikaa. Me oltiin kanssa antauduttu tanssille ja heiluteltiin ihan hölmöilä pitkiä raajojamme puolilta toisille ja nauraa kikatettiin kuin oltaisiin oltu lapsia. Jonotettiin artistin Stolichnaya pullosta lämpimät ja poikkeuksellisen hyvän makuiset, kaikkien kuolan tahrimat hörpyt ja tuntui kun oltaisiin kaikki, niin artistit kuin riehakkaina heiluvat kuuntelijat, oltu yhtä suurta laavaa joka virtaasi kesäillan sinisessä harmaudessa.

Kun vähän rauhoituttiin ja saatiin posketkin miedompaan hymyyn, me puheltiin toisillemme lempeyksiä ja juteltiin muiden kanssa. Sitten vaelsimme lammen reunaa pitkin kuunnellen säveliä ja istuimme laiturille, joka oli kaikista kauneinta. Lammen ympärillä oli rauha joka näkyi peilikuvapintana heijastaen kauneuden uusiin ulottuvuuksiin. Vastarannalla piemeyden seassa kuin taideteoksena hohti saunamökki, jota ympäröivät värikkäisiin lyhtyihin ja kuppeihin laitetut kynttilät ja valoissa heiluvat kankaat, sekä muut valot myyntikojulla ja hampurilaispisteellä. Ladon musiikki oli niin epäsopivaa tilanteeseen, että kaikessa hulluudessaan meidän oli pakko todeta se parhaimmaksi mahdolliseksi musiikiksi. Ja taivas oli auki pilvistä ja huolista, vapaus oli päällämme anteeksi antavaisena ja rehottavana, kuin kaislikko joka juoksi lammen reunat umpeen. Me puhuimme kirjallisuudesta ja olimme osa sinistä. Saatoin itkeä yhden kyyneleen silkkaa onnea, koska ei tarvinnut pelätä tai huolehtia. Olin kotona, vaikka ympärillä oli paljon erilaisia ja tuntemattomia ihmisiä.

Siirryimme laiturilla koetun kaksinaisen rakkauden ilmentymän jälkeen nuotion ääreen kuulemaan shamaanirummun rytmiä ja katselemaan ihmisiä ja heidän tarinoitaan. Osa oli eksynyt ja he heiluivat humalassa nuotion päällä jopa huolestuttavasti. Osa oli mustasukkaista ja osa vähän liian väsynyttä. Alaston pariskunta seisoi viileydessä näkyvillä ja se oli kaikille ookoo. Nuotion oranssi kai lämmitti heidän ihonsa, vaikka itse palelin villatakkieni uumenissa. Lopulta väsymys oli paljon ja me raahasimme väsyneet luumme piiloon katseilta.

Toinen päivä oli lähes yhtä kaunis, mutta paljon sekavampi. Siihen liittyi kosintoja ja kissanpentuja, unohduksia ja taivas joka yhtäkkiä päätti alkaa kauniiksi. Istuimme pellolla punaviiniä hörppien, minä ja uudet tuttavuudet. Taivas muuttui vaaleanpunaiseksi kun me sukelsimme yli toisiemme suuruuksien ja kerroimme pelottavia asioita. Meillä oli niin paljon asiaa ja juttu kulki niin nopeasti, että omaa vuoroaan sai odottaa, eikä hiljaisuus piinannut kertaakaan. He olivat ihania ihmisiä, me ihastuimme heidän kauneuteen pellolla. Samaan aikaan kun ihmiset joivat autojensa lähellä, pelasivat pelejä ja musiikki kieppui ladolta. Kaikki oli hyvin ja sen jälkeen olimme satumaailmassa. Lopulta nuotiolta palatessa vaelsimme hitaasti sumuisella pellolla kuunnellen ihmisten naurua ja puhuimme zombeista. Päädyimme autoon katsomaan toisiamme ja taivasta, syömään viinirypäleitä ja kietoutumaan rauhaan. Kaikki oli kerta kaikkisen hyvin, vaikka minä en osannut enää rakastaa itseäni saati silloin tuntenut kuka olin. Kaikki oli siihen nähdin paremmin kuin osaisi odottaa.









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti