tiistai 11. heinäkuuta 2017

Kaikki minusta haluaa ulos

Olen ollut huulieni ja sanojeni tarkka ja huolellinen vartija. Sellainen, joka huolehtii myös sivulauseista ja rivien väleistä ja hankalista, pintaan pyrkivistä eleistä. En ole saanut päästää huolimattomuuksia ja keskeneräisiä ydinpommeja sisältäni tekemään tuhojaan tai kokeilemaan kepeillä jäitä. Se on ollut jo pitkään tälläistä, niin kauan kun haluan muistaa elämästäni. Niin kauan kun elämäni on ollut minulle elämisen arvoisen tuntuista. Etenkin tiettyinä hetkinä se on ollu minulle ehdottomasti sellaista. Violettina hetkenä, aamunsarastuksellisena hetkenä, yön pimeänä tuntina, väsymyksen uupumuksen silmäkkeessä, tähti taivaan alla.. Silloin se on ollut sellaista niin paljon, että minun on pitänyt olla töissä itseni kanssa. Pidettävä sanani ajatuksentynkinä, eikä koskaan päästää mitään huulilta äänen muodossa kertomaan todellisuutta sisälmyksieni uumenista.

Se ei oikeastaan haittaa, minun pieni salaisuuteni. Välillä kaikki sellainen korostaa yksinäisyyttä paniikin kiellekkeelle saakka, välillä värittää iltojeni haahuiluminuutit. Olemme siellä mikä on koti ja kaikki tämä tuskaisuus on päättynyt, eikä sisälläni ryömi enää mikään, koska minä olen oksentanut kaiken ulos. Enkä minä enää arvuuttele, epäröi, mietiskele sellaisia, vaikka aina niitä tulee ja menee ja on tullakseen ja vaanii jo kulman takana. Olen kuitenkin varma, ettei tälläisiä vaanimisia ole minun kulmieni takana enää, vaikka kiertelisin kuinka uusia kujia ja katuja. Minusta tuntuu, että minä olen jo kohdannut kaiken sellaisen mitä minun tarvitsisi kohdata, en vain halua, uskalla, pysty olemaan rehellinen niin paljon, että voitaisiin syöksyä totuuksiin ja kenties unohtaa kasvomme.

Ja sitten kuitenkin minä mietin, että jos olenkin tuomittu elämään ikuvanhaksi ja minä pelkkänä ryppynä ja hajuna muistelen väsyneiden seinien sisällä tätäkin aikaa. Kuinka minä en ottanut kiinni, en ollut rohkea, en tehnyt niinkuin kaikki minusta olisi halunnut. Ja minä jo käytännössä silloin kahvittelisin kuoleman kanssa, hän toisella puolella rauhallisesti hörppisi tummapaahtokahvia ja napsuttelisi sormillaan puisen pöydän likaista pintaa ja me keskustelisimme. Minä katsoisin silmättömiin silmiin tuntien kuolevaisuuteni varpaan kynsien alta levinneenä tietoisuutena ja minä kertoisin miten hölmö olin nuorempana kun en sanonut, kertonut, vaan söin itseni niinkuin kaikki rohkeuteen kykenemättömät, elämän ikuisuuteen uskovat hölmöt. Kuolema joisi kahviaan ja nyökyttelisi tylsistyneenä, tottakai ne virret oli tuhat kertaa kuultuja ja loppuun soitettuja, vaikka minä olin aivan uusi kokoelma. Minun vetistävät silmäni harhailisivat muistojeni virran mukana ja suuni kertoisi hitaasti ja kuivasti valitusvirsiä. Sitten lopulta kuolema olisi niin kyllästynyt, että rykäisisi kohteliaasti, nousisi huolellisesti ylös työntäen samalla tuolinsa siististi pöydän alle. Kulkisi huuhtaisemaan kahvikuppiaan, nojaisi hetken aikaa työhönsä kyllästyneenä tiskipöydän reunaan, hieraisisi ohimoaan. Minä huokaisisin, kysyisin laiskasti "haluaisitko santsikuppia? Lisää pikkuleipiä?" Eikä kuolema vastaisi, ei tietenkään. Nojaisi selkä minuun päin ja minä irvistäisin pettymyksestä. "Mä en silloin tehnyt sitä. Mä annoin rakkauden kulkea mun ohi koskaan tarttumatta oikeasti kynsin ja hampain. Mä annoin rakkauden velloa mussa suurena myrskynä, mutta mä pakotin aallokon rauhoittumaan ja laantumaan niin, ettei se koskaan veisi mua eteen- tai taaksepäin.. Jos oisin kerran edes antautunut.." Kuolema hieroisi ohimoitaan edelleen, kunnes laiskasti ja väsyneesti kääntyisi mua kohti. "Kiitos kahvista, en halua enempää, kiitos. Nyt alkaa olla se aika..." se sanoisi todella rauhallisesti ja koittaisi jotakin hymyn tapaista sen kasvottomilla kasvoilla. "Niin. Olenhan mä jo vanha pieru ja menneisyys on keräytynyt rypyiksi.. Eikai huominen aamu voisi olla enää uusi, kyllä tää on jo nähty." Sitten se tulisi ihan lähelle ja nostaisi käden olkapäälleni. "Viimeisiä sanoja" se sanoisi vitsikkäästi ja minun huuleni taittuisivat hymyyn. "Ei, ei mulla taida olla. Mä olen puhunut koko elämäni liikaa, mutten koskaan oikeita sanoja." Me hymyilisimme ja se kohottaisi sen viikatteen, joka loistaisi hetken aikaa ilta-auringon viimeisissä säteissä. Minä kelaisin kaiken läpi, alusta loppuun ja itkisin kyyneleen omalle typeryydelleni. Kuolema viimeistelisi tarinani ja poistuisi hiljaa huoneestani, joka olisi todennäköisesti sotkuinen ja pieni. Kirjoittaisi sen työlistaan, että olin nyt hoidettu pois päiväjärjestyksestä ja lähtisi seuraavan viimeistelyä vaativan otuksen luokse kuuntelemaan, mitä ikinä sillä oli sanottavana, jos se kerkeäisi niitä hahmotella.

Todennäköisesti kuolema ei tapahdu niin. Nyt minä kuitenkin mietiskelen, että onko tässä elämässä todella aikaa olla tekemättä? Aikaa epäröidä? Tai voiko tässä elämässä antaa pelon ja epävarmuuden sanella? Minusta tuntuu, että ei.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti