maanantai 12. kesäkuuta 2017

Tylsistynyt lippukassa syyskuussa

Tietyssä pisteessä minulle tulee ongelma. Sellainen kovin todellinen. Ja sitä ongelmaa on hankala käsitellä yksinään, koska on liian monia naruja joista ottaa kiinni ja minä takerrun jokaiseen niistä vuorollani, koskaan seuraamatta todella, mitä sieltä paljastuu. Harvoin mitään kokonaista, paljastukset ovat nuivia ja synnyttävät vain uusia naruja käsieni ulottuville. Narujen viidakko, tiedon viidakko, oivallusten viidakko, kuinka ikinä haluatkaan sanoa.

Joten sitten kun päätän alkaa kirjoittamaan jotain ajatustani ulos minusta, minä sotkeudun hetimmiten. Ja tuijotan tyhjää sivua maanisesti huomaten kaiken ympärilläni puhkeavan yhtäkkiseen loistoon. Sivu ja ajatukseni karkaavat ja minä näen kuinka ihmiset keinahtelevat eri rytmeissä ja eri näköisinä. Raskaina, kevyinä tai venyvinä. Joku saattoi ylittää koko salin, mutta oli jättänyt lähtökohtaansa osan itsestään ja minä pystyin astimaan sen ikuisen venymisen ajan omituisessa muodossa. Toinen ei koskaan ollutkaan lähtökohdassa, vaan oli jo valmiiksi lopussa ja näin vain katoavan selän. Ja kuinka vähän nämä ihmiset käyttävät mahdollisuuksiaan hyväkseen. Loputtomia mahdollisuuksia, vaikka puhua toiselle ihmiseksi luokiteltavalle jotakin. Mutta kukaan ei huomaa toistaan muuta kuin kuorena ja nimenomaan toisena. Ei edes tiedosta, että se toinen voi olla joko siinä todella tai sitten jossain muualla. Eihän sillä ole väliä, minä tiedostan.

Vasta kun paniikki tulee, he nälkäisinä etsivät toisistaan sitä kaikkea mitä heillä on sisällään. "Hei, oletko sinäkin yhtä paniikissa kuin minä? Ja onko sinullakin kotona koira ja kissa ja lapsia, joita kaipaat? Voi sielun sisko onneksi oletkaan siinä!" Mutta muuten mennään ohitse vain, eikä missään edes tunneta tarvetta yhdistäytyä muiden olentojen kanssa. Ja tässä nykypäivässä me haluamme eristäytyä entisestään, onhan meidän mitätön elämä ja omat ajatuksemme omia ja niin kerrassaan ikiomia, että kaikki mitä teemme on suhteutettuna muiden tekosiin puhdasta kultaa. Että meidän ajatuksemme ja aatteemme ovat niitä mitkä ovat oikein ja muiden oikeassa oleminen on mitätöntä. Ei ole liioiteltua tämä oman navan ympärillä pyöriminen, siihenhän meitä kannustetaan. Ja kun katselemme jatkuvasti itseämme, mietimme itseämme kaikin tavoin, me emme huomaa muita ympärillämme. Joku voisi yllättyä, jos sanoisin, että olemme kaikki omissa helveteissämme ja taivaissamme. Ja jokainen ihminen kenet kohtaat on yhtä ihminen kuin sinä. Mutta tietysti voimme jäädä kuplaan, oman subjektiivisen todellisuutemme absoluuttiseksi orjaksi. Palvelemme sitä, emmekä koskaan uskalla kyseenalaistaa sitä. Emme uskalla rikkoa jotakin niin turvallista ja meitä kannattelevaa. Individualismin huipentumaa, osta oma tyyli ja luo ikioma maailma, jossa sinä olet sen napa.

Minä olen ihan samanlainen narsisti ja kuplassa kasvava turhuuden hedelmä ja vain siksi, että todellisuuden hajoittaminen pienempiin paloihin on vain pelottavaa. On pelottavaa ajatella, etten ole mitään sen parempaa kuin joku toinen ihminen. Ettei kukaan ole minua parempi, enkä minä ketään parempi. Voi, sanoinko liikaa ja liian suurilla sanoilla? Ajattelet ruudun takaa kuinka mahdottoman typeriä sanoja suollan itsestäni ja ilman johtajaa. Sanoillani ei ole johtajaa. Järjelläni ei ole johtajaa ja katsokaa hyvät lukijat, minä teen tällä hetkellä parhaani etten kirjoittaisi taas minusta! Koska minä olen vain reunalla, jatkuvasti. Joskus jotkut päivät ovat ihan mahdottomia, ihan hulluja suorastaan ja minä tunnen virtaavani vauhdilla keskellä mystistä maailmaa. Olen nähnyt kaiken oikeissa väreissä ja ajatellut kauneutta ja pohjattomia tuntemuksia. Sitten mietin, mitä oikeasti tein ja saatoin vain käydä kävelyllä. Joten nyt yritän kirjoittaa teille siitä, mitä minä näen. Voi kyllä, siitä minä haluan kirjoittaa!

Minä näen ihmisiä, jotka ovat ruttuisia, ryppyisiä, syötyjä, nähneitä, kuulleita ja todistaneita. Näen olentoja jotka ovat sileitä, kauniita, kirkkaita, suuria, vinoja, pelokkaita, vikkeliä ja ahneita. Ne liikkuvat toistensa keskuudessa sokeina. Ne eivät tiedä ketä ovat tai miksi ovat, eivätkä siitä liiemmin kyselekään. Vielä vähemmän ne tietävät ketä muut ovat, mutteivat ne sitäkään niin hirveästi mietiskele. Kuitenkin ne ihmiset ovat varmoja siitä mitä ovat ja miksi ovat ja ketä muut ovat. Kohottavat hetkessä sormensa osoittamaan ja huutavat tuomionsa kuin jotakin kiinnostaisi se kuulla. Kirjoittavat kirjoituksia niistä muista mitä itse ei ole ja kadehtivat aina kaikkia muita kuin itseään. "Hetkinen, ei itseään voi kadehtia". Minä näen kuinka nämä ihmiset toimivat, kuinka niitä ajetaan kokoajan takaa. Takaa-ajaja on aika, maailma, ne itse tai tietysti toinen ihminen. Minä näen heidän inhonsa itseään kohtaan purkautuvan raivona muita kohtaan. Syytöksinä, sylkenä, väkivaltana ja nimittelyinä. Ja kun tarpeeksi pitkään kaikista pettyneimmät huutavat, myös ne, jotka luulivat olevansa hyviä, ahdistuvat ja reagoivat sen mukaan. He unohtavat tyystin mikä olento se huutelija on, he irroittavat vihan itsestään ja nostavat itsensä paremmaksi. Ja niin luiskahdamme individualismin silmukkaan ja kaksinaismoralismin ihanaan narratiiviin. Me luiskahdamme sokeudenkehtoon. Me olemme parempia kuin nuo ja niin molemmat osapuolet osallistuvat kaikissa riidoissa kaivamaan kuilua vielä syvemmälle.

Jos vähän zoomaisi kauemmaksi ja tarkastelisi ulkopuolelta näitä tilanteita, joissa kuilu, ihan sama mistä syntynyt, erottaa kaksi samoista aineista koostuvaa otusta toisistaan, sitä hämmästelisi hetken. Kylläpä siihen syntyikin ikävä kuilu. Sitä zoomaisi lähemmäs, kiehtoisi ihan älyttömästi nähdä mitä ne ovatkaan keksineet ylittääkseen tuon naurettavan syvän kuilun. Sitten hetken haukkoisi mikroskooppinsa ääressä. Ei uskoisi ollenkaan mitä näkisi, koska siellä ne kaivaisivat sitä entistä syvemmäksi. Tiedemies kohottaisi silmälasejaan ja nojaisi taakse päin työtuolillaan. Nostaisi raskaalta tuntuvan kätensä kynän varteen ja antaisi sanojen virrata ruutupaperille. "He eivät koskaan uskoisi niiden toimivan noin" hän kenties huokailisi. Ja siellä tarkastelun kohteena olleet olennot, samaa lihaa ja verta, mutta täysin eri ajatuksilla ohjelmoidut ja eri historian omaavat ihmisiksi kuvaillut otukset jatkaisivat loputonta työtään. Kädet ja jalat väsyneinä, mieli väsyneenä ja tiedottomana. Huutelija ei tiedä kenelle huutelee, eikä huutelun kohde tiedä kuka huutelee. Tärkeää on vaan inhota sitä toista ja jatkaa kaivamista. Lopulta kaivetaan ytimeen asti ulottuva kuilu ja maan päälle valuu kuumaa ydintä, laavaa. Ja kaikki kuolevat, ketään ei säästetä näissä itsepetoksissa.


1 kommentti:

  1. Joten mä tulin paikalle ja luin näitä.

    Ymmärrän hyvin kuinka kaikki pirstaloituu, koska kai koko universumi tekee sitä samaa laajentuessaan kiihtyvällä tahdilla. Olo on kuin Prisman kassalla, jauhelihaa loputon jono ja hikisiä keski-ikäisiä, keskiluokkaisia ja keskinkertaisia ihmiskohtaloita jahtaamassa tavoittamattomia unelmiaan.

    Jatka toki. Mä viihdyn. Kiitos itsellesi.

    VastaaPoista