tiistai 6. kesäkuuta 2017

Ihana aamu

Ihana aamu, lettuja ja jäätelöä. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat, lehdet helisivät tuulessa, taivas oli sininen. Tyyntä, muttei ennen myrskyä. Saat kuvan, tiedät mistä puhun. En ole varma miksi maailma tuntui kuitenkin epäilyttävältä. Miksi se niin usein tuntuu epäilyttävältä, ihan kuin se haluaisi olla epäilyttävä. Asiat ovat ristiriidassa, ihmiset sekaisin moraaliensa kanssa kun pyydetään ja kannustetaan vapautumaan haluille. Ihmiset sekaisin tuomitsemassa, projisoimassa, sanomassa, suu vaahdossa. Puun lehdet keltaisia kesäkuussa. Autolla voi ajaa kolarin, vaikka se on järjetöntä, siis haluta ajaa kolari. Köyhiä on samaanaikaan kun joku hukkuu liikaan ja sen sanotaan olevan ookoo. Tee työtä ja ansaitse rahasi, koska pitäisi olla mustavalkoista. Samaan aikaan kun mietimme mitä päälle laitetaan kaikista miljoonista vaatekappaleista, jossain joku miettii mistä repii ruokaa edes sen verran, että jaksaa vähän pidemälle. Epäilyttävää.

Ihana aamu ja minä toisella puolella. Siellä, missä ei oikeastaan saisi olla ja siksi se vähän pelottaa ja ahdistaa. Kauneuteen ja tähän kaikkeen kauneuteen kuuluu pakosti ja kuin auttamattomasti ahdistus ja pelko. Epäilyttävyyksien takia kai. Ehkei kääntöpuoli ole todellisuutta, tiedän ettei se ole. Haluaisin, että se olisi, eikä tämä karvas ja katkera, epäilyttävä maailma. Ihana aamu, kylmettynyt kahvikuppi pohjaliruineen, Bukowshki ja rauha. Minä toisella puolella tahtomassa jäämistä.

Ihana aamu ja minä palamassa sohvalla. Mitään ei tapahdu, mitään suurta ja merkittävää. Mutta minä olen tulessa, liekeissä, kipristelen kaikenlaisia suuria tuntemuksia, mitkä kutkuttelevat käsiäni paniikin omaisesti. Kaikki on niin kaunista ja kiehtovaa, minä olen sanonut jo miljoona kertaa. Samaan aikaan, kun maailma on epäilyttävä, on se myös pirun kaunis. Autossa illalla sanon ihmiselle, jonka olen vain kerran nähnyt katselevan maailmaa, siis todella katselevan, etten aio luopua silmistäni. Hän nauraa, kuten tavallista, tuhahtaa. Piikitän "aion pitää sisäisen, henkisen, maailmani. Jos sä kerta sanot sen olevan.. Toisen maailman.. Kuten Platon sanoi. Niin mä aion pitää kiinni siitä ja siitä millasta se on." Tuhahdus ja vieno hymy. Ehkä hän ei enää jaksa aloittaa, ehkä olen oikeassa. Ihana aamu ja minä maailmassani.

Ihana aamu ja lauantain omituisten ajatusten kadotus. Olisin saattanut pitääkin siitä savusta, ellei joku olisi juossut minua päin ja pudottanut minua liian korkealta. Ei vain jaloiltani satuttaen fyysisesti, vaan tiputtaen kaikkialta missä olin ollut. Siinä könytessäni maasta, kaikki näytti selkeältä. Tutut kasvot, jotka eivät oikeasti merkinneet mitään. Liian vanhat ja tylsät silmät tuijottamassa, nainen, joka oli alkuillasta ollut liian kaunis ja hyvä kroppainen, rymyämässä kuin kuka tahansa. Minä olin järkyttynyt! Kaikki mitä oli ollut, oli kuin vääntynyt kieroon ja virheelliseksi. Nainen, joka kantoi itseään ensin ylväästi ja mystisen kauniisti, nojasi nyt kenen tahansa käteen ja antoi katseensa harhailla hallitsemattomasti seiniltä ihmisiin, omiin jalkoihinsa ja pian hän kaatui. Mies joka oli aivan liian vanha, näytti samaan aikaan lapselta. Tuoppi kädessä, tylsityneenä, valmiina kuolemalle, muttei elämälle. Mekaanisesti tuoppi huulille, mitä helvettiä hän mahtoi ajatella, kun muut kaatuilivat ja seurailivat himojaan. Tuoppi huulille ja kulaus jonnekin sisälmyksiin kyllästymistä. Miksi kukaan on täällä? Ihana aamu ja alan toipua.

Ihanat aamutkin katoavat. Niin kävi tällekin tarinan aamulle. Pian se oli haihtunut ajatuksineen, kipristyksineen, kahvi oli lavuaarissa ja kuppi koneessa. Pian istuin autossa matkalla kohti toisia aamuja ja uusia ajatuksia. Enkä minä pelkää, koska vaikka aamu katoaisi, niin se palaisi. Minä olisin siellä uudestaan, vaikka kuinka nyt huolehtisin. Linnut laulaisivat, kahvi olisi hyvää, muttei tarpeeksi hyvää, enkä olisi päässyt eroon tavastani jättää lasin pohjalle juomista ja isäni todellisuuden toiselta puolelta ei enää edes jaksaisi välittää.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti