keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Siinä me seistiin, kaksi hullua. Ilman kenkiä, kotivaatteissa. Me oltiin todella hengästyneitä, koska oltiin juostu kortteliympäri, minä olin koittanut pysyä sinun kevyen näköisen juoksun perässä, mutta se oli ollut täysin mahdotonta. Väistelin käpyjä ja toivoin, ettei yhtäkkiä jalkani alle jää kiveä. Viileä ei tuntunut miltään, koska olin pelkkää energiaa. Ei siinä kerennyt kunnolla ajattelemaankaan, kun jalat iskeytyivät kerta toisensa jälkeen asfalttiin ja sitten nurmikolle. Sinun hiukset olivat hulmunneet tuulessa naurettavan kauniisti ja minä olin tyytynyt vain irvistelemään osittain hengästymistäni ja osittain ärsyyntymistäni. Olin myös nauranut, koska niin nopeasti lähdimme asunnostamme. Pysähdyttiin "mulla ei oo avainta" sinä sanoit ja sinun silmäsi olivat suuret kuin kauriilla. Esitin hetken aikaa mukana "voi paska" ja meitä nauratti, koska se olisi ollut tyhmin seitsemänkymppinen mikä oltaisiin koskaan menetetty, jopa parkkisakkoa tyhmempi. Mutta ovi oli auki ja minä tiesin sen ja se oli sinulle lupa juosta "mä jätin oven silleen että sen saa auki".

 Ja nyt seisoimme siinä. Leikki alkoi olla kaukana, sen näki sinun silmistäsi. Sinä olit tosissasi ja siksi sinä juoksit. En ollut ymmärtänyt, luulin sinun vain koettelevan. Katsoit uhmakkaasti ja selasit kirjan sivuja. Minun sivuja. Minä huusin ja käskin ja pyysin lopettamaan. "Mikä voi olla niin tärkeetä että juokset perässä" sanoit ja selasit kirjan jokaista sivua tarkasti. Lopulta löysit yhden teksteistäni ja aloit lukea. Meidän välissä oli kymmenen tulista metriä ja minä haukoin henkeä ja olin hämmentynyt. En voisi tehdä mitään, en saisi kiinni ja jos saisin, sinä lukisit silti. Olit kiusaaja, istuisit päälle tai pitelisit toisella kädellä minua puolen metrin päässä. Joten vain katsoin. Katsoin ilmeitäsi ja kuuntelin ajatuksiani. "Sä et voi rikkoa mun rajoja" sanoin niin hiljaa, ettet kuullut, joten toistin. Suljit kirjan ja aloit kuromaan metrejä välistä. "Sä ylireagoit. Puhuit siellä vain demoneista." Et antanut kirjaa vaan virnuillen kuljit kohti kotia selaten yksityiskohtaisen tarkasti jokaisen sivun, mitä oli siinä tyhmässä runokirjassa. Tiesin, ettei siellä ollut enempää, vaikka sinä halusit siellä olevan paljon ja loput päälle.

Sisällä olimme lähinnä enää eläimiä. Irvistelimme samalla kun laitoimme pyykkejä kuivumaan. Emme olleet enää ihmisiä sieluissamme, vaan irvokkaita otuksia. Se oli hauskaa ja kun ripustin sukkia minä kyselin suuria kysymyksiä. Sinä et aina vastannut, koska olimme olleet juuri eläimiä ja kysymykset olivat hankalia. Teimme kotihommat irvistellen ja minä sanoin meitä hulluiksi. Lopulta kävimme makaamaan ja kaikki oli niin kuin aina ennenkin. Sellaista se oli, välittämättä siitä kuka kuuli tai näki. Hiukset takussa, likaiset vaatteet yllä ja ilman kenkiä. Emme edes pesseet jalkojamme. Sellaista se on, kun rakastaa muttei oikein osaa tehdä sitä järkevästi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti