maanantai 22. toukokuuta 2017

Matka kodista baariin ja takaisin

Nuoruuden huumassa välkkyvät valot ja aivan liian kovalla soiva musiikki eivät missään nimessä tylsistytä. Läikkyvät juomat saavat sotkea juhlavaatteet, pikkumustat ja pitkään harkitut lyhyet mekot tai hameet. Meikit leviävät käytännössä aina, vaikka kuinka pyrkisi lisäämään puuteria ja ehostamaan hiuksia, silti ne vain leviävät kuumuudessa ja tanssilattian hikisessä sykkeessä. Heiluminen hallitsemattomasti tanssilattialta tiskille ja takaisin, tallominen milloin kenenkin varpaille ja oksentelu, se ei haittaa ollenkaan. Mustelmat jaloissa ja sielussa eivät haittaa aamulla kun katsoo eilisillan meikkien jäännöksiä silmien alla ja takkuun takertuneita hiuksenkuvatuksia peilistä. Huulet vääntyvät hymyyn, vatsaa polttaa krapula, silmiä painaa väsymys, mutta on olevinaan todella onnellinen. Etenkin kunhan muistaa olla muistelematta eilistä iltaa liikaa.

Sitten siihen kai pikkuhiljaa kyllästyy. Huomaa, ettei enää haluakaan pukea avonaista ja aivan liian lyhyttä mekkoa päälleen ja mikä kammottavinta, musiikki baarissa on liian kovalla. Sitä huutaa äänensä käheäksi kun koittaa keskustella toverin kanssa yökerhon nurkkapöydässä. Tuntee jo kaikki niksit, tietää liian hyvin miltä haisee koko naistenvessassa ja muistaa olla pukematta liian kevyitä kenkiä, ettei jää kiinni lattiaan. Sitä väsyy jo ennen kahta, väsyy katsomaan niitä, joille kaikki on uutta. Väsyy nälkäisiin silmiin, epätoivoisiin yrityksiin ja siihen himoon, mikä sykkii musiikin tahtiin kaikkialla niiden seinien sisällä. Sitä jotenkin ei tunne kuuluvansa sinne, vaikka raahautuukin vielä puoliksi innostuneena tanssilattialle ja jaksaa vielä hymyillä kaikenlaisille katseille. Sitä ehkä vielä silloin jaksaa keinuttaa, jonkun aivan surkean musiikin tahtiin ja unohtaa hien ja pierujen hajut. Sitä ei vielä turhaudu humalaisten tönimiseen, kourimiseen ja selittämiseen. Tunteesta saa vielä kuitenkin kiinni, vaikka tietää jo käytännöt ja  näkee nuorten ihmisten silmistä nuoruuden jännityksen ja kaiken sen, mikä oli joskus itselläkin silmissä polttavana innostuksena.

Lopulta se kaikki päätyy siihen, että astuessaan sisälle siihen syntien luolaan, sitä on jo valmiiksi kyllästynyt. Takki jää narikkaan ja kuullessaan hittibiisien yksitoikkoisen jumputuksen, alkaa jo toivoa kotiin pääsyä tai baarin vaihtamista.  Huomaa pitkän linjan jumittuneiden katseissa pelkkää tyhjyyttä, se palo mikä joskus siellä oli, kun tanssi nuorena nolostellen tai aivan liian humalaisena, on kaikonnut jo aikapäiviä sitten, mutta silti sitä vain kaipaa ja haluaa. Nuoret ovat siellä kuluttamassa sitä poltetta mahdollisimman kiireesti pois ja kuluttamassa sen vaiheen elämästään menneisyydeksi. Sinne jäävät ne, joilla ei ole silmissä tai sanoissa yhtikäs yhtään mitään. He hymyilevät kauniille ja komeille, mutta kun kukaan ei muka katso, he tuijottavat baarin tahmeaa lattiaa tai humalaisena vellovaa, kuin haaskaa kiertävää ihmislaumaa. Jotkut kiertävät saalistajina omia ympyröitään, he tietävät kaikki niksit, mutta silti palaavat usein yksin kadulle. Siihen tilaan kun on vain rumaa, eikä edes harjaantunut runoilija saata nähdä kauneutta. Pilkun jälkeiseen maailmaan. Kuinka tyhjät sielut, mitään oikeasti kokematta tai saamatta alkavat hitaasti ryömiä jatkamaan heiluntaansa yksin tai yhdessä - yleensä yksin. Hetken katsellessaan saattaa nähdä avautumisia, varomattomia sanoja ja suudelmia, hallitsemattomia oksennuksia tai mitä tahansa, mutta kun katsoo oikeasti, on katu autio ja kaikkialla on vain masentavaa tyhjyyttä. Mutten ollut nyt kertomassa siitä, mitä kaiken sen jälkeen on, en vielä. Nämä tyhjät mielet kapunkien yökehtojen syleilyssä hukkuvat toisiinsa, iskurepliikkeihin, yrityksiin ja nälkään. He vain haluavat palan kosketusta, jonkun piehtaroimaan vällyihin. Palasen inhimillisyyttä ja lämpöä, jotta voi jatkaa taas loputtomiin tyhjyydessä kieriskelyä. Jotkut haluavat vain pitää hauskaa, mutta päätyvät itkemään holtittomasti tai päätyvät päänsä sisälle jumiin. Yhtä kaikki vellovaa ihmismutaa yönpimeydessä, ihmiskunnan pimeimmissä nurkissa.

Ennen humalassa kulkeminen tyhjän ja aution kaupungin läpi oli hauskaa tai hauskahkoa. Sitä oli tyytyväinen illan tapahtumiin. Muistan katselleeni usein autossa tietä, joka juoksi auton alle. Joskus nojasin ikkunaan ja koitin tarkentaa katsettani ohi rynnistäviin puihin. Yleensä nukuin, sammuin, nuokuin tai kikatin. Pikkuhiljaa illan tapahtumat eivät tuntuneet yhtään miltää, joten aloin kirjoittamaan pizzalaatikon kanteen runoja ja toistamaan yhtä sana: "tyhjää". Muut nauroivat ja kysyivät, olenko aina yhtä sekaisin ja minä mietin, olinko minä sekaisin vai olivatko he. Sitten aloin käyttämään sitä luppoaikaa mikä meni matkaamiseen "hauskanpidosta" kodin turvaan, puhumiseen. Saarnasin rakkaudesta, tyhjyydestä ja ihmisyydestä niille raukoille, jotka eksyivät kuuntelemaan. Ihan päätöntä kiihkeyttä se oli. Minä myös kuuntelin satunnaisia kyyneliä, niitä jotka olivat ainoita kauniita hetkiä niin rumissa ja merkityksettömissä illoissa. Olin sisko miehille ja naisille, tytöille ja pojille. Aluille ja lopuille. Illat päättyivät useammin ja useammin kohtaamisiin ja minä mietin, miksi enää ikinä astuisin jalallani sinne, missä mikään ei koskaan muutu. Missä baarimikot vaihtuvat, mutta niiden sielu toistaa samaa kaavaa. Missä nuoret polttavat silmänsä, kokeilevat jotakin uutta ja kiehtovaa ja mikä tavallaan kai kuuluu asiaan. Missä jumiutuneet toistavat samaa turhamaista, surullista ja sielutonta kaavaansa. Miksi ikinä enää astuisin sinne.

Edelleen löydän itseni kysymästä sitä, vaikka en enää käykään juurikaan yökerhoissa. Ne näyttäytyvät minulle niin rumina, että  minun on hankala olla. Käyn silloin tällöin kellarimaisessa paikassa, jossa on myös tyhjäsilmäisiä ja surumielisiä hahmoja. Siellä on kuitenkin tarpeeksi hiljaisella musiikki ja voi käydä keskusteluja. Siellä on joskus kauniimpaa, kuin missään muussa baarissa. Kun kaikki itkevät ja me halaamme heitä ja kerromme, etteivät he ole yksin. Siellä on paljon yksinäisiä olemassa yksin. Vaeltamassa ja keräämässä jokaisella tuopillisella rohkeutta lähestyä toista ihmistä. Lopulta, ihan älyttömässä kännissä, uskaltaa sopertaa jotakin asiatonta kuulijalle. Paska. Siinä meni sekin yritys ja illalla kävelee taas yksin kotiin ja aamulla herää yhtä rumaan aamuun kun kaikkina aamuina, muutosta ei tapahtunut. Siellä soi kuitenkin ihan hyvä musiikki ja on hämärää ja ehkä vähän inhimillisempää. Siellä voi hengittää, vaikka joskus sekin kyllästyttää. Kaikkeen kyllästyy ja sitähän se on.

Kaikista mieluiten teen sen, humaltumisen, paikassa, jossa voin olla pukeutuneena vaikka pilkkihaalariin. Siellä missä on vain niitä ihmisiä, jotka haluavat olla siellä, eivätkä ole etsimässä mitään ratkaisua tyhjiin elämiinsä. Paikassa, jossa voi mennä mihin tilaan tahaansa, keskustella mistä tahansa ja tehdä mitä tahansa. Sekin on rappiollista itsekusetusta ja jos siellä olisi aina, kyllästyisi väistämättä joskus. Mutta se on nyt hyvä. Siellä ei ole nälkä kenelläkään, muuta kuin ihmisellä ymmärrystä kohtaan, joten voimme keskustella peloista tai traumoista ja muistaa sanamme. Siellä on ollut hyvä viime aikoina, vuoden päivinä ja se kontrastina sille mitä ennen on tehnyt, korostaa vain sitä inhoa mikä tulee kun kävelee keskelle jumputusta tyhjien katseiden armoille. En tiedä mitä se on, mitä teen. En tiedä, mitä se on mitä muut tekevät. On vain pakko tehdä ja etsiä rottamielelleen virikkeitä, kirjoista ja humaltumisesta, puhumisesta ja laulamisesta. Se on rumaa välillä, koska se ei oikeasti toimi. Se ei viihdytä niin paljon, kun harhoissaan luulee. Joskus parhaimmissa paikoissa on niin paljon taikaa, että on uudestaan nuori tanssilattialla. Esimerkiksi jäällä keskellä yötä tähtien alla musiikkia kuunnellessa. Tai kun lukee paljon jotakin mielenkiintoista. Silloin on sitä samaa ahneutta silmissä, elämän ahneutta. Sitä ei kai saa samoista asioista vuosista toiseen, koska on rotta-aivo, mutta sitä silti haluaa hakea samoilla konsteilla. Pitäisi oppia irroittamaan niistä asioista, jotka imevät silmistä kiillon ja jättävät raunion kulkemaan sekunnista toiseen. Päivästä toiseen. Vuodesta toiseen merkityksetöntä, inhottavaa polkua, armahdukseen asti.

Tai... Ehkä minä vain olen sekaisin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti