maanantai 24. huhtikuuta 2017

Eti ite!

Mikä tekee minusta arvokkaan ?
Mikä tekee elämästäni merkityksellisen?
Mikä tekee minusta onnellisen?

Olen viime aikoina useampaan otteeseen pohtinut elämää ja mikä siitä muovaa merkityksellisen. Olen nähkääs halunnut tuntea itseni ja ne paljon puhutut ja joka puolella loppuun kulutetut intohimoni. Monia vuosia olen antanut elämän viedä ja olen muiden sanelemana ja ohjeistamana tehnyt fiksuja ja ei niin fiksuja valintoja, tuntien tyhjyyttä ja alakuloa, puhumattakaan tukahdutetuista tunteista. Olen hankkinut töitä, kodin, poikaystävän ja taulutv:n, mutta tuntenut elämän olevan yhtä tyhjän kanssa, turvautunut nihilismiin heikommilla hetkillä. Viimein olen alkanut haluta muutosta tälle.

Olemme tottuneet kuulemaan joka puolelta elämän merkityksen ylistämistä niin inspiroiviksi tarkoitetuilla iskulauseilla, kun ihailevilla kannustuspuheilla. Usein sattuu vaan käymään niin, että henkilö ei oikein tiedä, mikä on se merkityksellisyyden luova tekijä tai mistä sitä tunnetta saa. On miljoonia vaihtoehtoja, urapolkuja, elämäntyylejä ja tapoja ja kaikkien niiden keskellä saattaa tuntea olonsa orvoksi ja hämmentyneeksi. Kaikki ne mahdollisuudet antavat tukahduttavan vapauden, jonka alle helposti jää miettimään, mihin oljenkorteen tarttuisi. Ympäristö luo paineen jokaisella sarakkeella, sukulaiset utelevat suunnitelmista jokaisella tapaamisella ja sosiaalinen media pursuaa ihmisten tarinoita ja näkemyksiä maailmasta. Maailmankuvan luominen ja oman kuvan asettaminen siihen saattaa olla hankalaa ja ahdistavaksi se käy, kun niitä mukaillen tulisi löytää se ideaali ala tai polku, jolla saada elämälle merkitys. Itselle se on ollut jo kauan hyvin hankalaa.

On joitakin onnekkaita, jotka vain tietävät. He tietävät minne mennä ja löytävät vaadittavat voimavarat päämärien saavuttamiseen. Ihailen heitä päättäväisyydestä ja selkeydestä. He soljuvat hyvin läpi elämän vuosien, työelämän kautta eläkkeelle, omien mielenkiinnonkohteiden turvaamana. He aiheuttavat osaltaan myös sen odotuksen, josta minä kärsin. Perheeni, sukulaiseni, ympäristöni odottaa minun kulkevan sitä polkua, mitä kaikki kulkevat. He iloitsevat kun saan työpaikan, se on heille saavutus oikeaan suuntaan. He iloitsevat kun saan asunnon, kun elämäni näyttää ulkopuolisen silmissä hyvältä, kun saan maksettua laskuni, kun saan syötyä kerran tai kaksi päivässä. Näihinhän minäkin pyrin kokoajan ja olen iloinen aina kun saan tehtyä kaikki elämistäni edellyttävät asiat ja otan askeleita kohti itsenäistä tukiverkon rahallisesta avustuksesta riippumatonta elämää. Mutta muut saavutukseni, ne jotka kenties ovat itselle niitä kaikista merkittävimpiä, joita ei voi mitata mitenkään konkreettisesti, niillä ei ole heille juurikaan merkitystä. Ne ovat vain sivulla olevaa jotakin ylellisyyden luomaa harrastetta, ajan täyttöä vapaa-ajalle, kivaa irtiottoa oikeasta elämästä. Tai mikä pahinta, outoja asioita, joista ei haluta kuulla. Useimpien ihmisten silmissä minut määrittää se, mitä saan aikaan konkreettisesti ja miltä saan elämäni näyttämään. Sillä ei ole niinkään väliä, olenko onnellinen, koska oletetaan lähes automaattisesti näiden suoritusten valossa tulevan myös onnellisuuden (en kiistä ettei niillä osaltaan ole väliä onnellisuuden rakentumiseen). Minun henkisellä voinnilla ei ole niinkään väliä, voin olla tyhjät kuoret, kunhan ulkopuoli on kunnossa.

 Minun hankaluuteni on olla tässä paineessa. Paineessa menestyä ja näyttää kunnolliselta ja hyvältä (lisään myös osittaiset ulkonäköpaineet joita luodaan jatkuvasti joka saralla). Jos sanon unelmiani, niin heti muistutetaan, ettei niistä saa hyvin rahaa. Tai työllistyminen on hankalaa. Tai että ne ovat liioittelevia, epänormaaleja tai sopimattomia. Sitten koitetaan ohjata parempaan, muistutetaan hyvin menestyneistä ja onnistuneista sukulaisista, kerrotaan minulle sopivia ammatteja ja toiveita tulevaisuudelleni. Arvostan, että he haluavat minun menestyvän ja olevan sellainen, josta voi kertoa muille. Ymmärrän myös, että heillä on rutkasti enemmän kokemusta ohjata minua. Mutta tässä tullaankin siihen, etten minä välttämättä halua olla tismalleen sellainen. Minua rohkaistaan valikoivasti toteuttamaan unelmiani, kunhan unelmat ovat kunnollisia. Arvostuksen saaminen muista kun konkreettisista asioista on hankalampaa, ellei se ole selvästi harrastus, joka ei uhkaa tulevaisuutta opettajana. Ja kaikista musertavin huomioni tästä kaikesta on se, ettei minun henkisellä voinnillani ole oikeastaan merkitystä. On itseasiassa parempi, kun en sano siitä mitään, koska kukaan muukaan ei valita omaa sielullista kärsimystään. On helpompi valittaa kehon kipeitä kohtia, kun traumoja, masennuksia tai vain yleistä tyhjyyden tunnetta.

On tietystä perspektiivistä katseltuna etuoikeutettua puhua tällä tavoin työllistettynä, kouluttautuneena ihmisenä. Joillakin ei ole mahdollisuuksia samoihin asioihin, kuin minulla. On kuitenkin hankalaa nauttia elämästään vain sen takia, että muut eivät saa mahdollisuutta samaan nautintoon. Silloin me luomme odotuksen, että toisten tulee olla kärsimyksessä ja kateudessa, kyvyttömänä onneen, koska heillä ei ole samoja asioita, mitä minulla. Näin me luomme onnellisuuden etuoikeudeksi vain meille ja kiinnittämme sen länsimaisen hyvinvointivaltion puihin häpeilemättä (ja nyt en kiistä, etteikö tietynlainen vakaus, vauraus ja turvallisuus helpota onnen kokemista tai muuta elämänlaadun myötä onnen kokemista hekumallisemmaksi). Tämä epäsuhta maailmassa ei ollut minun aikaan saama tai johdu täysin vain minusta. Minun elinympäristööni kuuluvat tietynlaiset tekijät, toisen elinympäristöön toiset ja siksi on kohtuutonta olettaa ihmiseltä jatkuvaa arvostusta elämäänsä kohtaan pelkästään sillä syyllä, että joku on onnettomampi ja saa elämän arpapelissä huonommat kortit. Meidän tulee arvostaa ja kiittää hyvistä asioista, muttemme voi olettaa sokeasti niiden tuovan automaattisesti onnea ja merkityksellisyyttä. Ja osviittaa tästä esittää masennustilastot, yksinäisyyttä kokevien ihmisten tilastot ja ne kuuluisat itsemurhatilastot.

Tässä paineessa koitan luovia ja löytää sen merkityksellisyyden tunteen. Se ei tule vain töistä, se ei tule vain koulupaikasta, asunnosta ja rakkaudesta. Olen pikkuhiljaa alkanut hahmottamaan omaa sisäistä onnellisuuden kaavaani, joka antaa aina välillä merkkejä olemassa olostaan, mutta jota täysin en uskalla toteuttaa. Merkityksellisyys ja onni, niiden koostumus ei ole yksioikoinen ja selkeä saavutus, joka tulee automaattisesti ylellisyydestä tai suoriutumisesta. Minä en halua, että minun merkitykseni ja hyväksytyksi tulemiseni on riippuvainen siitä miltä ulkoisesti näytän, koska ulkoinen kuori ja pinta ei vain yksinkertaisesti ole koko totuus. En myöskään halua esittää, että onneni tulisi asioista, jotka miellyttävät muita ihmisiä, muttei minua tai että elämäni merkitys olisi asia, joka ei tuntuisi merkittävältä.

Merkityksellisyyttä ei tuo vain jatkuvat inspiroivat kokemukset, onnellisuutta ei tuo jatkuvien saavutusten haaliminen. Jollekin toki ne voivat tuoda sen, mutta itselleni onnellisuus ja elämän merkitys on kiinni kokonaisuudessa, minussa. Minun tavassa suhtautua asioihin, elämään ja toteuttaa sitä, mikä oikeasti kiinnostaa. On surullista, että yhteiskunnassa ihmiset leimaavat toisiaan alempi- ja ylempiarvoisiksi, aivan kuin kehitys ihmiskuntana ei olisi edennyt järin konkreettista luokkajakoa pidemmälle. Kärjistetysti sähkömies on helposti tyhmä työmies, akateemikko arvostettu viisas. Sillä ei loppujen lopuksi ole mitään väliä, mitä ihminen tekee, kunhan vain tuntee tekevänsä oikeaa asiaa ja kunhan tietää, mitä on ja mitä kaikkea voi olla. Eikä se tieto valitettavasti tule minun sormista tai suusta, instagramin iskulauseista tai toverin kiihkeästä innokkuudesta, eikä luultavasti myöskään sukulaisten toiveista, haaveista ja neuvoista. Ne kaikki voivat auttaa eteenpäin kehittymisessä, mutta loppujen lopuksi ihminen itse tietää, mitä onneensa tarvitsee. Ja jos se on mahdotonta, liian hankalaa tai jopa toista ihmistä satuttavaa, ihminen itse tietää syvällä sisimmässään kuinka työstää asiaa. Pitää vain uskaltaa, osata ja rakastaa itseään sen verran, että jaksaa kuunnella sisällä vellovia käyriä. Ja kaikista tärkeintä, olla välittämättä siitä mitä muut sanovat. Koska merkitys itselle ja elämälle ja onnellisuuden kauan tavoitellut tuntemukset kumpuavat sisältä sinulle ja lopulta myös muiden silmille.

Tämä oli tuskainen avautuminen siitä, kuinka hankalaa minun on löytää merkityksellistä sisältöä ulkoisten ja sisäisten paineiden alla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti