torstai 30. maaliskuuta 2017

Pimeys

Sellaisen ihmisen, joka on tottunut kulkemaan valoisan aikaan ja nukkumaan öisin, on hankala pitää päänsä kylmänä kun pimeys nielee sisäänsä. Sellainen ihminen alkaa kuvitella kaikenlaisia pimeydessä lymyäviä otuksia, hiipiviä kummajaisia ja petoja, vaikka pimeys on sitä samaa mitä valokin ja vain ihmisen pahimmat pelot riuhtovat itsensä irti ruumiinsopukoista muodostuakseen uhkaavaksi varjoksi jokaisen kadun kulmaan. Ja sellainen joka ei ole koskaan valoisan aikaan kohdannut elämän hirvittävintä pimeyttä, ei meinaa uskaltaa lähestyä edes auringonlaskun jälkeistä, matelevaa pimeyttä. Saatika koskaan ikinä rukoilla sitä saapuvaksi.

Eikä mikään vaani niin kiihottavasti ja viettelevästi kuin päivän päätteeksi maailman sisäänsä syövä pimeys. Synninkehdot avaavat ovensa, kutsuvat varjoihinsa kulkijan unohtamaan, miten mikään kunnollinen ei toimi silkalla pimeydellä. Baaritiskillä yöstä toiseen notkuva kulkija kumoaa jokaisella lasillisellaan palasia omasta itseinhostaan, nielee jokaisella nielaisulla pettymystään ja jokaisella polttavalla tuntemuksella polttaa muistoistaan kärjet tylpiksi, niin ettei niiden pistot ole teräviä. Minä olen nähnyt noita silmiä, joiden takana on tuhkaa kasoittain. Olen nähnyt niiden tuijottavan tarkentamattomina eteenpäin, muttei niissä koskaan ole ollut pisaaraakaan toivoa muutoksesta. Eivätkä ne ole minua pelottaneet tai inhottaneet, eivät edes silloin kuin kaikki kiinni pidetty on alkoholin voimin revitty pois ja silmien kannattelijan holtiton keho ohjautuu epähuomiossa väärin ja uhkaavasti. Joskus on arveluttanut kun on menty yli rajojen ja koko ruumiin on täyttänyt pohjaton pimeys kaikkine inhottavine yksityiskohtineen. Mutta vain minä määrittelen ne irstaat toiveet ja nälkäiset silmät pahoiksi. Todellisuudessa ne eivät ole sen pahempia tai parempia kuin rukoileva nainen etsimässä itselleen vastausta maailmassa, jossa vastauksia ei ole. Ihan samaa huttua molemmat, elämän puolia, piikkejä tai miksikä nyt niitä haluakaan kutsua.

"Tämä on kamalaa, tämä kun aurinko nousee ja me valvomme silti!" Vaaleahiuksinen vieraani ilmoitti. Hän oli oikeassa, vaikken heti sitä halunnutkaan myöntää. Pimeyden hahmoille on kammottavaa, kun armahtava ja kaiken paljastava aurinko nousee. Se on kuin se polttaisi ihon karrelle ja kiduttaisi valollaan. Kaikista pahinta on tuntea se pikkuhiljaa. Huomata pikkuhiljaa kun pimeyden turva väistyy valon tieltä, kun kunnollisuus korjaa taas kaiken ja ihmiset availevat silmiään. Silloin on saattanut myöhästyä nukkumaanmenosta, tarpeettomasta teosta, turvan luomista mahdollisuuksista. Saattoi luottaa liian kauan pimeyteen ja on karmivaa huomata, kuinka pikku hiljaa mahdollisuudet vähenevät ja muuttuvat rumemmiksi. Kuinka jokainen kaunis kosketus alkaa pikkuhiljaa muuttua teennäiseksi, liian näkyväksi, liian aidoksi. Eikä mitään ole piilossa, vaan kaikki on paljasta ja katseltavissa. Rosoinen iho, rohtuneet huulet ja likainen sielu. Taika katoaa varjojen haihtuessa, kaikki se taika mikä lumosi pimeydessä. Minä en ensin alkuunkaan tajunnut tätä, vaan väitin vastaan. On joskus ihan kaunista ja miellyttävää seurata auringon nousua ja palautua yön varjoista. Mutta joka kerta se lopulta hieman surettaa ja ahdistaa.

En tiedä miten kamalaa olisi ollut valjennut aamu sinä päivänä kun sumussa hukkasimme moraalimme toisiimme. Kun etsimme toistemme olemuksista ja ihoista rosoja ja totuuksia ja kadotimme tietomme ja ymmärryksemme, emmekä olleet mitään, vaan olimme kaikkea. Kun musiikin tahtiin piirsin hänen olemassaolonsa vasten minua, enkä pelännyt. En osaa mitenkään arvioida kuinka pahasti olisimme palaneet karrelle ja nähneet toinen toisemme. Vaikka hän kietoi minut kerta toisensa jälkeen lähelleen ja upotti sormensa takkuihini, niin olisiko hän aamulla enää uskaltanut? Olisiko mitenkään uskaltanut kietoa, pidellä ja sanoa sellaisia sanoja, joita ei uskoisi tulevan nihilistin suusta? Taika, jonka pimeys ja sumu loivat, olisi kadonnut, palanut tuhkaksi, lurkkinut pois ja me hamuaisimme suruissamme lisää sitä, hamuaisimme tyhjyydestä jotakin, minkä saimme vain hetken aikaa kokea. Joka oli kertaluontoista, mustaa magiaa. Huomaisimme, ettei yöstä jäänyt jäljelle välttämättä mitään. Kaikki se, mikä oli meissä, oli liukunut maansisälle ja vain maa ja minä ja hän voisimme muistaa pimeydessä koetut hetket.

On tapahtunut myös paljon muita asioita, jotka eivät kestä päivän valoa. Näin keväällä sitä tuntee ensin ihanaa vapautta valosta, koska jatkuva pimeyskin on tuskallista. Kevään auringon sanotaan olevan polttava, vaikkei se ole ollenkaan sitä. Se on paljastava, toki, mutta hyvällä tavalla. Loppukesän aurinko on se, joka jättää jälkeensä pelkkää tuhkaa ja palasia. Loppukesän auringonlaskut ovat kenties juuri sen takia niin kauniita. Niitä seuraa kiehtova, maaginen ja pelastava pimeys, jota on keväällä auringon vastapainona ja jota ei kesällä ole saatavilla. Talvella taas on liikaa mihin hautuautua, eikä henkeä meinaa saada. Jotkut taas ovat täynnä pimeyttä, eikä kukaan oikein tiedä mitä sellaiselle sanoa tai voiko sellaista koskettaa. Sitä, joka on hukkunut ehkä jo ensi sekunneilla haukkoessaan elämää kitusiinsa. Sitä, joka hukuttaa nyt vuorostaan sisällään elämään pyrkiviä tunteita ja mietteitä ja kanssakulkijoiden sisäisiä paisteita. Sellainen ei välttämättä osaa mitään muuta, kuin hukuttaa.

Niin, vuodenajat ja niiden suhteet minuun, maailma ja maailman suhde minuun, ihmiset ja ihmisen suhde minuun.. Kaikki ne suhteet ovat runoutta, kuten varmasti monelle. Pimeys on kaikista kauneinta ja mystisintä runoutta. En lakkaa kai koskaan rakastamasta sitä.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti