tiistai 28. maaliskuuta 2017

Nyt ja tänään, mutta myös viime aikoina.

Peilistä katsoi vihdoin tutut kasvot. 
En ole varma kuinka kauan meni tähän saavutukseen.
Totesin mielessäni, kuinka mahtavaa se on.
Ainakin puoli vuotta välttelin peiliä
tai joskus tuijotin liian kauan.
Koitin eritellä ihopoimuista, näppylöistä ja oikuista,
silmien sekalaisista väreistä,
tummista silmänalusista,
kuivuvista huulista ja nyppimättömistä kulmista
katsojan persoonallisuutta. 
Mutristin huuliani ja kulmiani turhautuneena,
kerta toisensa jälkeen pettyneenä,
en tiennyt kuka oli se jonka hiuksia ei harjattu
kun tuurilla ja ne meni takkuun,
mutta koska ne oli niin ohuet, 
niin ne sai kiinni ja lopulta auki. 
Ne oli vähän niinkuin kantajansa sielu,
välillä kiinni sillä tavalla,
että sanallinen penetraatio oli
sulkeutuneen sisäisen henkisen betoni-immenkalvon takia liian hankalaa.
Ja välillä niin auki, 
ettei edes ohikulkevalle vastaantulijalle
jäänyt epäselväksi miksi toinen käveli tai kompasteli. 
Ja nyt kun katson peilistä,
niin jokainen aikuisuuden alkava ryppy,
nuoruudesta muistuttava finni
ja edelleen takussa oleva tukka
tuntuu tutulta.

Minä hetkeksi noin vain unohdin,
ja olipa se kammottavaa.
Siihen unohtamiseen kun liittyi
ihan ärsyttäviä tunteita.
Ja kun en voinut oikein puhua,
enkä oikein ollakaan.
Unohdin välissä miten nauraa
ja miten kertoa vitsi.
Tilannekomiikka katosi,
koska kaikki oli kokoajan vakavaa.
(Paitsi kerran vain nauroin kun oli muka niin surkeaa)
Enköhän löydä itseni tuolta 
vielä uudestaankin.
En epäile ollenkaan,
mutta kirjoitin niin paljon surua
ja tuskaa ja masennusta,
etten voinut kirjoittaa,
kun kerran rakkaudesta.
Nyt voin sanoittaa taas jotain muuta.
Hetken.
Edes yhden tekstin verran.
Tekstin joka ei ole runo,
muttei kai muutakaan.
Edes tämän kerran.
Koska nyt on kaikki hyvin,
peilissä on minä,
joka nauraa ja höpöttää
ja haaveilee.
Tosin ei pahinkaan alakulo,
kitkenyt haaveilua.
Sori siitä isä ja äiti,
pääni on aina vähän muualla.

Olen edelleen niin kovin kiitollinen ihanista ihmisistä, joille on ok, että tulevaisuuden suunnitelmani on tällähetkellä jotaki juoppokirjailijan ja uskonlahkon johtajan välillä ja jotka pitävät minusta, vaikka pakkani on sekaisin ehkäpä jopa parantumattomasti. Olen hieman surullinen, kun maailma ei muutu, ihmiset eivät välttämättä kasva ja pahoinvointia vain on. Toistan omaa viime keväistä maniamantraani myös ilman sitä tuskaista villiintymistä: rakastakaa itseänne! Jos se tuntuu mahdottomalta, opetelkaa, etsikää, tehkää töitä sen eteen. Ehkä sitten ei tarvitse vihata omista epävarmuuksista ja ahtaista näkökannoista johtuen kanssaihmisiä. Ja siinä puheeni tällä erää.

Ps. olen niin iloinen ja onnellinen, että olen miettinyt, mitä haluan ruumiilleni tehtävän kuoleman jälkeen. Periaatteessa sillä on yhtäpaljon merkitystä, kun pienillä ekologisilla teoilla kuolevassa maailmassa, mutta kaikkihan tietävät, että minä pidän pienistä ja suurista ekologisista teoista, vaikka tuon tuosta joku pyrkii kertomaan niiden tehottomuuden. Sillä on merkitystä elämälleni ja koska elämän jonkinlainen vastakohta on kuolema, niin jotta voin saavuttaa elämäni, tietoisuuteni, merkityksekkäästi päätökseen, minun tulee myös käsitellä se kohta, kun tietoisuudelleni tapahtuu kuolema. Pitkällisten pohtimisien ja keskustelujen jälkeen tulin tulokseen, että ruumini parhain ja merkityksellisin sijoitus olisi aarnimetsän syleily, eikä sitä saa haudata maan sisään. Haluan mädättyä hitaasti siihen niin, kasvaa sieniä ja sammalta tai mitä tahansa luonto päättääkään kasvattaa minun mehukkaasta ruumiistani. Haluan, että eläimet käyttävät kehoni ja olen polttoainetta. Haluan sateen ja helteen tekevän töitään, kunnes lopulta on vain luut. Älkää laittako päälleni vaatteita tai hienostelko. Olkoon se semmoinen kun on. Jos joku palottelee, niin palaset sitten sinne. Minä olen käyttänyt elämäni aikana luontoa ja eliöitä polttoaineena, on minun vuoroni antaa itseni niille jotka sitä tarvitsevat. Tiedän tämän olevan epätodennäköistä, mutta olen ainakin toiveeni tehnyt ja toivon, että vaikka rikollisesti ruumiini jonnekin dumpataan. Ja tästä ajatuksesta saan kiittää elämästäni jättäytynyttä ystävää. Paloja kaikkialta. Nyt menen siivoamaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti