torstai 5. tammikuuta 2017

2016

En voi tiivistää tätä kai koskaan niin hyvin ja täydellisesti, että lähes jokainen voisi ymmärtää. En kai koskaan voi kertoa niin kuvailevasti ja pitkästi, yksityiskohtaisesti ja runollisesti sitä mitä tämä vuosi on minulle ollut. Rajani tulevat iskemään vastaan, vaikka yrittäisin kuinka. Ammun itseni alas taivaalta, vaikken ollut lähelläkään aurinkoa. Tämä vuosi on kuitenkin ollut niin paljon, että pahimmilla hetkillä olen itkenyt sen olleen liikaa. Sitä ei voi mitata millään asteikolla, ei pukea teoiksi ja suuriksi muutoksiksi ja vain siksi, että kaikki suurimmat mullistukset tapahtuivat korvien välissä, jossakin henkisessä ja aivan omassa tilassa. Tottakai joukkoon mahtui arkisia ja tavallisia elämän muutoksia, niitä mitä ihmisillä nyt yleensä tapahtuukin. Ja olisi virheellistä väittää, etteikö niilläkin arkisilla tapahtumilla ollut mullistavia, eteenpäin vieviä ja minuutta arvartavia vaikutuksia. Kaikki pienetkin osat tekivät tästä vuodesta merkillisen kokonaisuuden, päättömän loputtomuuden, kuten olen soimannut.

Joten yritän kertoa, avata, puhdistaa itsestäni kuluttavimman vuoden rippeitä. Koetan selkeyttää piinaavia sekuntteja, vääristyneitä todellisuuksia ja pelottavia totuuksia. Sekaan mahtui tietekin käsittämättömiä rakkauden, ilon ja vapauden tunteita, sellaisia, joita toivoisi jokaiselle koettavaksi.

Vuoden alussa olin juuri palannut Espanjan lämmöstä sydän ja sielu täynnä orastavia ja painavia muutoksia. Ajatuksia ja tunteita, joista olin vielä autuaan tietämätön. Koko syksy oli ollut alkusoittoa vuodelle. Ensin erosin pitkäaikaisesta suhteestani alkuun tietämättä oikein edes syytä moiselle. Syksy meni erinäisissä tutkimuksissa, joissa en kuitenkaan täysin itseäni tavoittanut. Espanjassa koin ensimmäisiä itsenäisyyden ja yksinäisyyden tuntemuksia, joita säikähdin kuollakseni. Eron jälkeen minusta tuntui, kuin satoja, ellei tuhansia tukahdutettuja ja piiloon painettuja lukkoja olisi kerralla auennut. Jokainen ovi mahdollisuuksineen lennähtänyt selälleen. Mikään ei koskaan ollut valmistanut minua sellaisille tunteille, kokemuksille ja pettymyksille, mitä maailmalla on tarjottavanaan. Minä en tiennyt rakkauden pelisäännöistä, sydänten ainutkertaisuuksista tai mistään sellaisesta. En edes välittänyt, olin sokaistunut maailmasta. Olin sokaistunut itsestäni katselemassa maailmaa. Ja minä janosin lisää. En ollut valmis, en ollut nähnyt tarpeeksi. En kyennyt uskomaan ympäröivää tyhjyyttä tyhjäksi, vaan täytin sen kiireellisesti. Eikä millään ollut enää väliä.









Rakastuin nopeasti ja salakavalasti. Kuitenkin eri tavalla kuin aiemmin, tällä kertaa en voinut luottaa. Minulle ei annettu aihetta, ei annettu mahdollisuutta sellaiseen. Halusin kovasti palata turvallisemmaksi, mutten osannut. Maailma oli niin kaunis ja päättymätön. Elämääni vaelsi ihmisiä, niin kiinnostavia, niin hämmästyttäviä, etten voinut uskoa elämääni todeksi. Television katselu vaihtui loputtomiksi keskusteluiksi, pohdiskeluiksi ja seikkailuiksi. Ryyppääminen makoiluksi vilteille ja ikuisuuteen haihtuneisiin ajatuksiin. Keskusteluissa mietittiin menneisyyttä ja ihasteltiin nykyhetkeä. Helvetissä koettiin telepatia, rupikonnia jahdattiin Vuorilammella ja jazzia kuunneltiin taukoamatta. Millään muulla ei ollut väliä, elämä oli tullut siihen. Maailma oli tullut luokseni, ottanut minut syliinsä ja näytti kaikkia mahdollisuuksiaan. Olin liian heikko kieltäytymään kaikista hirvittävimmistäkin. Olin niin rakastunut ja turvassa. Olin peloton ja täysin elossa. Millään ei ollut väliä, koska maailma silloin oli niin kaunis. Yksi, pohjattoman kaunis ja samaan aikaan kuvottavan ruma runo. Tyhjiö oli täynnä kaikkia maailman tunteita onnesta suurimpaan pelkoon. Ja sen takia, koska elämä ei ole tarkoitettu kaiken unohtamiselle ja pelkille sekunneille, minä jouduin tekemään naamarin.

Nahkat päälle ja nykiin
Jamaika
Ranska
Jenkit
Iso Britannia
2211
                                                                              Helvetti                  

"Me istuttiin siinä kaiteella niin, niinkuin kaksi hullua olisi voinut istua. Se nainen oli tajunnut, huomannut, että me ei oltu ihan tavallisia. Nauroimme kyyneleet silmissä ja sinä pitelit kiinni. Katselimme sitä tyttöä ja sinä pitelit kiinni. Oli kylmä ja se tyttö kiersi meidät kaukaa, huusi jotain selitykseksi. Sinä vedit hänet siihen, näit hänessä jotain. Sinä näet kaikissa ja kaikessa jotain ja minä en näe kuin joissan. Tyttöä oli lyöty ja me koetettiin auttaa, mutta hulluina ja rakastuneina me ei oiken osattu olla ajautumatta siihen todellisuuteen jossa kaikki oli vain väärin."

"Miksi kaikki alkaa aina miksillä? 
Yhtä kova jännitys meidän välissä kun mun hartioissa. Päivän 12.5 sana: tension. 
Sisäiset demonit vievät kaiken. Ei ole samaa enää."


"Ensimmänen isku, nyt jo? Sanoja kirkkaasta näytöstä siristeltynä. Kello ei ole vielä kuuttakaan ja ensimmäinen isku, ensimmäinen luoti on jo ammuttu. Sota. Minun sairauteni ja saastuneiden, rikkonaistan rusinoiden välille. Vai olenko minä sairauteni. Ensimmäinen. 
     Minun helvettini, joka alkoi neljä tuntia liian ajoissa! Minun ja psykeeni sota. Minun mieleni pahoin koitos alkoi liian aikaisin. Se keskeytti henkisen valmistautumiseni iskemällä suoraan vyön alle. Toisaalta yhdentekevää, merkityksetöntä. 
     Parannunko?Tuleeko minusta vielä puhdas? Vielä joskus voinko antaa itselleni rauhan ja tuntea olevani anteeksi annettu ja vihaton? Sieluni on paitsi arpinen, niin myös mustia juovia täynnä.
     Elämän kipu virtasi suonissani niin nopeasti ja niin voimalla, että alon tuntea olevani leijona. Hirviö. Paha äitipuoli. Sanat pulppusivat. Äkkiä ei ollut enää toista maailmaa tai muuta maailmaa. Musiikki, viiltävän rehelliset sanani ja pelokas vaikerrus. Kuulostin ehdottomasti hullulta, sekopäältä. Kuulin hänen jopa nauravan, rakkaudesta. Sinä paska sielu rakastan minun paskaa sieluani. Värisin haltioissani, kihisin silkkaa henkistä kipua. Fyysinen kipu ei ollut mitään verrattuna siihen henkiseen kipuun, joka käytännössä vei kaiken kerralla. Sieluni huutaa niin paljon, että voin vain haukkoa henkeä sille. Pitää temppelini elossa, voimissa. Pitää huomisen mielessä. Se tulee kyllä! Pakokeino huomiseen. Skippaus, pikakeluas, kiihdytys. Nämä sekunnit ovat kuitenkin kullanarvoisia ja mielestäni jopa kauniita. Nekin on hyvää elää, erittäin hyvä muistaa! Kitumisen sekunnit. Kirvelevän kauniita. Niistä tulee minua."





























                                 




Kesällä kaikki muuttui. Naamari oli poistettava ja se autuaus, helppous ja rakkaus oli särjetty. Olin tehnyt sen kaikkien mielestä yksin ja itsenäisesti, vaikka joka puoli tuki minua hirvittävyyteen. Jouduin kohtaamaan oman pahuuteni ja hirvittävyyteni. Olin vastakkain suurien ja kivuliaan aitojen tunteiden kanssa. Mitään ei ollut tehtävissä, koska tulevaisuudella ei ollut merkitystä. En osannut tehdä mitään tai mitenkään. Hitaasti rakentamani maailma illuusio, jossa oli rakkautta ja rajattomat mahdollisuudet, mureni realismin kourissa. Hitaasti sen seinämät ja muurit romahtivat kokoon ja jokainen harha onnellisuudesta kutistui olemattomiin. Maailma pysyi ulkoisesti niin mahdottoman kauniina, mutta jokainen syvällisyyden taso myrkyttyi totuuksista. Olin selkä seinää vasten, eikä enää voinut olla kuin rehellinen. Kaikille, hitaasti, mutta uskollisesti. Pala palalta viimeistellä kesken palaneita. Henkilö toisensa jälkeen pahoitella ja kertoa. Riisua naamari ja näyttää todelliset kasvot kaikkine haavoineen. Kysyä itseltä kysymyksiä, jotka veivät lopulta pohjan itsetunnolta. Sekoilla hyvin sekavana baareissa, selvinpäin tai humalassa. Kaikista kiperintä oli kuitenkin jatkuva halu menneisyyteen ja illuusion maailmaan. Olisin tehnyt toisin, jos olisin tiennyt. Jos olisin osannut ajatella. Jos en olisi ollut niin.. Niin hämmästynyt. Jos en olisi nähnyt kaikkea ja halunnut olla osa kaikkea. Olisin tehnyt paremmin, jättänyt tekemättä paljon. Olisin ollut hyvä vain jos olisin nähnyt mitä kaikkea mukanaan virheet tuovatkaan.



"Jälkeen kaiken sen itkemisen, pelkäämisen ja rakastamisen, minä menen maalle. Levitän tavarani ja haukon sisääni turvallisuutta. Rauhtoitun ja elämään tulee toivoa. Rakastan häntä, mutten ole vielä puhdas valheista. Me emme voi olla, me emme tule olemaan. Mikään ei voi ikuisesti rakentua valheelle. Rakastan häntä, muttemme tule koskaan kohoamaan. Me olemme jo silppuna, jauhelihana ja nugetteina. Me olemme irronneet tekoripset. Tässä tarinassa rakkaus ei riittänyt. Harmi, että se pitää niellä, kun kurkku ja suu on pieni ja oksennusrefleksi herkkä."

"Väsynyt pettymään itseensä, kun ei osaa lopettaa, vaikka kovin haluaisi. On huomattu jo liian monta kertaa, että sydän ottaa ohjat järjeltä ikuisessa tasapainottomassa kamppailussaan. Järjen voitto on jotan, mitä haluaisi, jonka eteen typeryyttä ja ahneutta uhraisi. Muttei auta edes itsensä osien uhraaminen, asioista luopuminen tai maaninen itselleen hokeminen. Inhottavaa huomata, kuinka kerta toisensa jälkeen järki alistuu heikkona paljon voimakkaammille asioille. Näinä kesäisinä päivinä alistuminen vallan tapahtuu tapahtumistaan. Kerta toisensa jälkeen pettymys ja alistuminen. Alistuminen alhaiselle ja primitiiviselle, tosin tähän hetkeen evolvoituneelle vietille."


"Kuitenkin sitä rakkautena itselleen uskottelee ja itseään heikkona pitää. Kuin ei selviäisi, osaisi, pystyisi. Kuin ei antaisi vaihtoehtoja saalistukselle. Kuin se olisi ainut, mitä koskaan visi tehdä ja muuten ei olisi mitään. Saalistukseen vielä ajaa typerä, selvittämätön pelko. Sen ote jostain syvemmältä saa saalistamaan yhdessä kaikenlaisen omistamisen ja haluamisen mukana. Oksettavaa.

Voisin sanoa olevani elämässäni nyt varsin surkeassa hetkessä. Tämä kuitenkin tuntuu vahvasti elämiseltä. Ei suorittamiselta, vaan voimakkaasti pakottavalta elämältä ja kuiviin imevältä tuskalta. Se vie mehut, elämän tuska, jota loppupeleissä rakastaa liiaksi asti."

Kesä oli elämäni hirvein. Vaikka tietoa ja ymmärrystä maailma tarjoili kuin opetuksina, en voinut nauttia niistä. Kamppailin suruni, pettymykseni ja ikäväni kanssa. Olin niin rikki, niin palasina. Onneksi ihmiset silti pitelivät kiinni, kuuntelivat, pyyhkivät kyyneliä ja ottivat vastaan minua. Onneksi minut kaikesta huolimatta nähtiin ja minua kuunneltiin. Jokaista toistaan seuraavaa päätelmää, teoriaa, näkökulmaa, sekavuutta. Jokaista kuunneltiin. Leijuin niin omituisessa paniikin tilassa, että toivoin vain kesän päättyvän. Jatkuva valo tuntui paljastavan minut täysin ja olin jo kyllästynyt paljastumaan. Auriko poltti minut täyteen reikiä ja valoisat aamut yksiössäni saivat minut vihaamaan yksiötäni. Pakokeinoja ei ollut. Rukoilin syksyä.









"Pikkuhiljaa hänestä tulee kuollut, sitten on outoa, jos hän puhuu. Pikkuhiljaa mietin häntä päivittäin vähemmän, muistoista tulee pikkuhiljaa kultaisia, ikävä muuttaa muotoaan ja kuollut jää hautaansa."

"Sitä on olla makuullaan silmät katosta vastauksia etsien. Sitä on olla niin väsynyt, ettei jaksa edes ajatella, ekä katto anna selkeitä vastauksia. 

Mikään ei tänään tunnu miltään, missään ei ole alkua, eikä näy loppua. Jatkuvaa väsymystä ja piinallisen tuskaisia sekunteja. Minut on syöty parissa päivässä, nakerrettu rikki. Mutta tämä on tilapäistä, kun menee vauhdilla, niin jossain vaiheessa on pakko iskeä jarruja."

"Ihmisyyden muutos hänessä,
kun minä kävin ajattelemaan.
Ei ole mitään kehyksiä
tai asteikkoja,
ei yhtä adjektiivia,
ei yksittäisiä lauluja.
Niin paljon kaikkea,
pohjattoman kaltainen musta aukko,
määrittelemätön mahtavuus.

Ihmisyys ei tunnu enää siltä,
nyt tuntuu kuin availtaisiin ovia.
Kurkista sisään,"
käy peremmälle.
Voi hänessä on niin paljon värejä,
enemmän kuin muissa yhteensä.
Minä unohdan niin paljon
ja muistan vielä enemmän.
Minä kadotan sitä,
mitä en halunnutkaan omistaa.
Ja löydän sitä,
mikä on pitänyt minut iäti janossa."

"Olen ollut matkalla, jolla olen rikkonut hataran käsityksemme normaaliudesta ja todellisuudesta. Olen tahkonnut eteenpän vauhdilla, koska olen voinut. Olen tehnyt arkisista asioista niitä itsiään, enkä ole uponnut suunnitelmallisuuden pesäkkeeseen. Toiset ovat paikallaan alati. Rakentavat yksinkertaisista asioista nautintojaan, eivätkä missään nimessä ajaudu miettimään maailman todellista luonnetta hiveleviä yksityiskohtia tai edes suuria kokonaisuuksia. Se on hämmentävää: miksi toinen, jolla samat mahdollisuudet ja tilaisuudet, miettii arkisen elämän kahleitaan kuin orja ja tonen miettii maailman arvoitusta ja olemassa olonsa syitä. Miksi toinen tyytyy tukahduttaen ja toista samanmoista sekuntia seuraten, kun toinen ei tyydy mihinkään, vaan janoaa vain. Ja kun nämä kaksi olevaista yhdistää samaan tilaan, heidän väliltään katoaa osa kielestä. Kumpikaan ei ymmärrä miksi toinen kajoaa tai on kajoamatta. Kumpaakaan ei liiemmin kiinnosta, joko toisen älykkyys tai toisen yksinkertaisuus. Toinen elää selviytyäkseen, vaikka kuolema tulee kuitenkin ja toinen älytäkseen mahdollisimman paljon siitä miksi ja mitä. Kumpikaan ei voi täysin toista vakuuttaa, mutta silti piirtää toiseen puumerkkinsä. Vastustamattoman kiusauksen omasta vakaudestaan ja elämänkatsomuksestaan. Laiskempi luovuttaa ymmärtämästä ja reippaampi ymmärtää ottaa palasia itseensä toisen sanoista. "






Odotin syksyn pelastavan minut. Niin ei kuitenkaan käynyt. Syöksyin rotkon reunalle, viimeisimmätkin rippeet siitä kauniista ja kiehtovasta, petoksien  ja rumuuksien maailmasta olivat jo poissa. Jäljelle jäi kylmä syksy, joka oli niin surullinen ja pelottava. Tyhjyyttä vain. Se oli kadonnut. Lehdet vaihtoivat väriään, jazz vaihtui tippuvien lehtien mukana folkiksi. Teimme reissun Helsinkiin Karon kanssa ja tavoitimme päiväksi kevään ja kauniin maailman. Hetkeksi vain. Seuraava arkipäivä oli taas harmaa ja pelottava. Tipunko reunalta. Keinoja pois ei ollu. Olin kadonnut tyystin. Hautautunut lehtien alle.





"Olisiko vastaus tähän tunnistamattomaan tuntemukseen yksinkertainen valuminen? Siihen samaan tapaan, kuin puro valuu eteenpäin. Kyselemättä, kiistämättä, pysähtymättä. Niinkuin puro, valuisin kaikkien esteiden yli empimättä, miettimättä, ymmärtämättä. Valuisin järveen koskaan valumistani huomaamatta. Olisin vain puro jossain maan syleilyssä. Oi - anna minun kerrankin olla puro!"














Koetin löytää syytä jatkuvalle alakulolle. Sen väistymättömyydelle ja pelolle. Minun täytyi kantaa vastuuni kevään ja kesän teoistani. Minun oli hankala elää sen vastuun kanssa. Syys- ja lokakuu meni harmauteen käpertyessä. Pelätessä. Etsiessä jostakin sitä. Eikä marraskuukaan vielä täysin sitä poistanut, vaikka elämääni astui uusi henkilö. Kokoajan taka-alalta seurannut, lymynnyt, varjoissa odottanut. Alkuun sekin oli kamalaa. Olin niin rikki, etten meinannut kyetä mihinkään. Toinen odotti kai valmista, mutta sai vain palasia. Hitaasti marraskuu muuttui joulukuuksi ja minä aloin seistä jaloillani. Aloin rakastaa, jatkuvan pelkäämisen sijaan. En ole vielä valmis, en ymmärrä vielä vuotta. En ymmärrä tapahtuneita täysin vieläkään. En vieläkään ole varma kuka olen ja mitä olen. Mutta opettelen, armahdan ja jatkan.





vuoden parhain kuva





Tähän vuoteen mahtui kaikki tunteet, mitä saatan kuvitella. Ehkä sen takia lopulta jäljelle jäi kuoret ja tyhjyys. Ei sekään pahalta tunnu, lamaannuttaa vaan. Olen pahoillani, pyydän anteeksi niiltä joita sattui. Niiltä, joiden sydämiä en huomioinut tarpeeksi, joiden tunteita en ymmärtänyt kunnioittaa kunnollisesti. Kukaan ei kai ansainnut niitä asioita, tosin universumista on paha sanoa. Sen ymmärsin kuitenkin pelottavan hyvin, jokaisella meillä on näkökulma, oma avaruus korvien välissä ja jokainen meistä kokee asiat omalla tavallaan. Loppujen lopuksi ei ole vääryyttä, ei hyvyyttä tai pahuutta, ei ennen kuin se määritellään kokijan silmien takana. Tai varpaissa. Ymmärsin, että voin tehdä hyvää ja oikein, mutta aina jonkun mielestä tulen tekemään väärin. Viimeisenä ehkä omasta mielestä. Näillä en oikeuta tekojani, mikään ei oikeuta virheitä tai vääryyksiä. Olen oppinut niistä, olisimpa oppinut muuten kuin kantapäiden kautta. Kaikki tämä kuitenkin on vahvistanut ymmärrystäni tätä täysin irrationaalista ja itseään laiminlyövää, typeryyttävää ja rakastamatonta eliöjoukkoa. Olen alkanut ymmärtää meidän maailmojemme kohtaamisia, eripuria ja omia surkeita rajoituksiani. Kaikkien järjettömienkin mielipiteiden, käyttäytymismallien tai tekojen takana on selvittämätön summa syitä. Polkuja, jotka ulottuvat olemassa olomme alkuun saakka. Mikään ei ole mustavalkoista, eikä kai tule olemaan.

Minun sanotaan olevan typerä, kun annan anteeksi ja kun ymmärrän niitäkin, jotka "pitäisi viedä saunan taakse". Katsellessani TV sarjoja huomaan kuinka yksinkertaiset ja eläimelliset tavat ratkaista ongelmia ja konflikteja survoutuvat silmiemme kautta suoraan jokaiseen ajatuksen osaamme. Lukiessani nettipalstojen vihanpurkauksia, puhkon omia kupliani kehittyvästä ja rakkaudelle perustuvasta yhteiskunnasta. Kuunnellessani ihmisiä jakamassa mielipiteitään ja ajatuksiaan toisista lajitovereistaan, ajoittain tunnen surua. Kun näen maailman rakentuvan omituiseksi, ihmisten etääntyvän toisistaan, rakastuvan esineisiin suuremmin kuin tovereihin, minä huolestun. Kun kuuntelen rakkaideni ongelmia, kun kohtaan omia ja omia kyvyttömyyksiäni niiden voittamiseksi, minä ymmärrän enemmän ja enemmän ihmisyyttä. Se ei ole täydellistä, se ei ole hallittua. Se on jotakin hankalaa, suurta, aivan kuin meidän ei kuuluisi olla tässä ja siksi tuhoamme kaiken ympäriltämme. Aivan kuin olisimme kiihdyttäneet liian nopeasti ja jättäneet joitakin kehityksen kaaria, mahdollisia muita reittejä, välistä. Nyt olemme tässä vihaamassa, epäilemässä, tuomitsemassa ja kietoutuneina tekopyhyyteemme. Nälkäisenä toistamassa vanhoja toimimattomia kaavoja ja kangistuneina pelkojemme orjina. Epätoivoisesti tavoittelemme tyhminä jotakin, joka kenties jättää nimemme ikuisesti eloon. Tai jotakin, joka antaa arvon mitättömälle elämällemme. Janoamme kokemuksia, joilla peittäisimme elämän todellisen tyhjyyden. Etsimme vastakappaletta ja odotamme toisen ihmisen rakkauden korjaavan meidät, odotamme sitä vanhemman ehdotonta rakkautta ja etsimme sitä, vaikka loppujen lopuksi meidän tulisi edes itse rakastaa itseämme. Pyrimme itsenäisyyteen, vaikka olemme jatkuvien riippuvuuksien kourissa. Myös tuomitsemme narkomaanit "typeryydestään" samalla kun ahdistumme ilman puhelinta, tupakkaa, kahvia, läheisyyttä. Kulttuurimme pyytää meitä haluamaan aina lisää ja aina jotakin uutta. Kenties siksi parisuhteemme kariutuvat nopeasti. Ja kun emme osaa rakastaa itseämme jatkuvan vertailun ja kiusaamisen, vihaamisen ja epävarmuuksien keskellä, me emme osaa rakastaa toista itsenään. Koetamme muuttaa toisen tapoja, toiveita, olemuksia koskaan ymmärtämättä täysin toista ihmistä. Ahdistumme, kun emme voi muuttaa toista, emmekä itseämme.

 Minä en tiedä kuka olen ja mitä rakastan ja haluan. Olen haudannut itseltäni paljon pelottavia asioita, joiden esille tulo saa minut hulluuden valtaan. Toivon, että vuonna 2017 uskallan ottaa kädestä kiinni sitä ihmistä, jota pelkään. Sitä ihmistä, joka on kaikista tärkein. Toivon, että uskallan tavoitella unelmiani, etten toista virheitäni, että tunnistan itseni ja olen rehellinen itselleni. Haluan olla minä, enkä muuttua toiselle ihan toiseksi ihmiseksi. Haluan rakastaa, oppia, kokea, tiedosta ja tehdä hyvää. Olen alkutekijöissä matkallani ja haluan, että jokainen ihminen pysyy mukanani. Vaikka olen ollut hirveä, ilkeä, kylmä, etäinen, kivulias ja satuttava, jokainen tielle eksynyt on jäänyt mieleeni ja jokainen on palasen sydäntäni vienyt. Jokaisesta olen runoja kirjoittanut, jokaista ajatellut ja ikävöinyt. Te, joita olen laiminlyönyt omista mitättömistä syistäni, olette mielessäni usein. Samoin ku te, jotka ovat elämässäni nyt. Olen kiitollinen elämäni ihmisistä, niin kiitollinen kaikesta. Olen kiitollinen kaikesta opetuksesta, rakkaudesta ja elämän väreistä mitä olen saanut vuoden aikana. Toivon, että annatte niitä lisää ja toivon, että voin antaa teille enemmän.

Kiitos ja anteeksi vuosi 2016.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti