keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Se tulee ensimmäisen kerran vähän puskasta ja sen torjuu heti kiireellisesti. Keksii itselleen panssarit, miekat, piilot ja puolustukset. Mutta se silti saa viillettyä jostakin rakosesta. Toisen kerran, kun se tulee, on jo luopunut panssareista, koska on jostakin syystä hyvin väsynyt. Laahustava, mutta halutessaan salamannopea tiedostus iskee heikoimmalla hetkellä, kun olet kaikista eniten yksin. Jäljellä on kuitenkin vielä joitakin heikohkoja torjuntamekanismeja, joista pitää kiinni kynsin ja hampain.

Lopullinen, viimeinen isku, on tappava. Jotakin kuolee silmän räpäyksessä. On menettänyt viimeisestkin suojaukset, torjumiset, panssarit, piilot ja miekat. Sitä vastaan ei voi enää taistella. Harmaus sulkee syliinsä ja epätoivoisena etsii vielä jotakin hentoa oljenkortta, josta tarrata ja jonka varassa matkata sen kaiken keskeltä takaisin autaaseen. Siihen tunteeseen, joka olikin ehkä illuusio tai ansa tai pakokeino itsessään. Joka saattoikin olla huumetta, yleistä, täysin sallittua ja paljon paasattua. Mutta siihen ei meinaa päästä, koska on jo lävistynyt tiedolla, on jo avannut silmänsä, näkee jo itsensä selkeämmin. Ei voi enää sammuttaa sisältään sanoja, ei poistaa mielipuolisia kuiskauksia, ei lopettaa haalistumisia. On myöhäistä. On myöhäistä ehjätä olematonta, korjata ilman oppaita.

Minä olen mennyt luontoni yli. Olen niellyt sanani, olen syönyt itseni. Olen vapissut vihasta ja alkanut uskomaan sitä syykseni. Olen tehnyt kaikkeni, enemmän kuin olen edes uskonut kykeneväni tehdä. Minusta on muodostonut tyyny ja peitto sellaiselle, joka on niitä tarvinnut. Mutta kun minä alan tippua, vajota, selkäni koskettaa kylmää maata, sieluni on jo muualla ja iloni vain käsite, ei minulla ole turvaa mihin vajota. Olen yksin, niin kovin yksin. Kuuntelen sekuntteja ja katselen harmautta. Sisälläni kysellään Katjasta. Missä se on, minne meni? Olen samaan aikaan onnelinen ja onneton. Onnellinen, kun olen ravittu. Onneton, kun olen kadonnut. En ole sanonut mitään mitä haluaisin ja niin en enää edes osaa sanoa. Minusta tuli raato ja voin vain syyttää itseäni. Olen yrittänyt liikaa ja siksi kaikki palaa tuhkaksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti