torstai 10. marraskuuta 2016

Oi, Marraskuu!

 Marraskuu on jo alkanut. Päiviä on menty ja nyt kirjoitetaan jo kaksi numeroisena päivämäärä sinne ja tänne. Minä en ole kirjoittanut minnekään tai mitenkään. En ole runoillut tai taiteillut sanojen kanssa, olen ahtanut itseeni ajatuksia ja tutkiskellut tuntemuksia. Olen valmistautunut marraskuun tuomaan muutokseen ja lopulta kokenut sen muutoksen. Olen katsellut valkeata maata ja miettinyt, miksi tämä syksy ja talven aloitus oli niin kaunis. Yleensä on niin vetistä ja synkkää, sateista ja ahdistavaa, muttei mielestäni vieläkään ole pimennyt täydellisesti. Eikä vielä ole tuntunut loputtomalta, koska juuri kun ensimmäistä kertaa miettin "aurinko ei ole tainnut paistaa viikkoihin", niin seuraavana aamuna heräsin uskomattoman kauniiseen ja aurinkoiseen pakkasaamuun. Kuin joku kuuntelisi ja ajattelisi, että tein kyllä oikean havainnoin. Jumala oli unohtanut laittaa auringon päälle Suomessa n. kuukaudeksi.

Marraskuu alkoi monella hyvin raskaasti, kun Trump voitti vaalit. Ja vaikka ihmistä ei kiinnostaisi politiikka tai maailma muuten, niin yhteenkuuluvuuden ja seksikkyyden nimissä koko Facebook tulvii tätä kauhusanomaa. Minua puistattaa vielä sitäkin enemmän kaksinaismoralismi, enkä ollut alkuunkaan vakuuttunut Clintonistakaan. Mielestäni vaalit olivat ahdistava ja epävarma hässäkkä jo alun pitäen, kun järkevältä tuntuvat hahmot tippuivat vaaleista. Minua epäilyttää jo alun alkaen koko Yhdysvaltain poliittinenjärjestelmä, toimimaton ja niin kapitalistinen, että olen skeptinen jopa Trump vihaa kohtaan. Tietysti se tuntuu jotenkin naurettavalta, että henkilö ilman poliittista taustaa voi johtaa yhtä vaikutusvaltaisimmista maista, mutta koko tämä presidenttivaalirumba on näyttänyt silmissäni sirkukselta. Se ei ole missään vaiheessa tuntunut järkevältä tai viisaalta, lähinnä kiihottavalta ja materialistiselta realityohjelmalta. Ja kuinka minä julkeankaan sanoa niin suurta tapahtumaa realityohjelmaksi. Kuinka julkean hieman pilkata yksiä maailman vaikutusvaltaisimmista tapahtumista jenkki tvsoopaksi. Silmissäni se vain näyttäytyy jopa jälkeenjääneenä ja koko touhu vaikuttaa esiripulta ja hämäykseltä. Foliohattuni on ollut kaapissa ja olen keskittynyt erityyppisiin tapahtumiin ja kokonaisuuksiin, mutta haistan palaneenkäryä ja haudattuja koiria. Minua siis epäilyttää. Ja sitten tietysti ärsyttää tämä megalomaaninen joukkohysteria ja ahdistus. Olen suistunut jo kauan aikaa sitten typerään kyynisyyteen.

Marraskuu on näyttänyt mahtavalta, ollut huolestuttava suuremalla mittakaavalla ja minulle se on tuonut vanhoja tunteita uudelleen esille. Paljon jännitti, miten muuttunut olemukseni ja kokemukseni ottaa vastaa niitä asioita, joista olin opetellut pois. Ensin se olikin tökeröä ja omituista, jännittävää ja hankalaa. Vieläkin on jännittävää ja hekumoivaa, mutta jotkut hetket ovat vaan muotoutuneet niin älyttömän kauniiksi, että ne tukahdutetut muistot rakastamisesta alkavat puhjeta kukkaan - samalla kun maailma kuolee.

Ja marraskuun alussa minua vankina pitänyt pakeni maasta. Jäljelle tänne kauniiseen marraskuuhun ei siitä kevään ja kesän tragediasta jäänyt mitään muuta kuin hataria muistoja ja kun vaihdoin asunnon järjestyksen, niin muistotkin valuivat syvemmälle pään sisälle ja pohjattomaan. Välillä toki vieläkin tietyssä kohtaa ajaessa selkäkarvat nousevat pystyyn ja keskittyminen herpaantuu. Pahin on asema, mitä en voi ohittaa ilman outoa tunnetta koko ruumiissa. Ihan sama miten päin sen ohitan ja montako bussia sillä on, niin aina minut valtaa omituinen ja vastenmielinen tunne. Asemaan kiteytyy puolen vuoden sekavuustila, menetystila, huutoa ja viimeinen halaus, kyyneliä, pakopaikka ja jokainen pois lähtenyt. Niin monet lähtivät pois ja tulevat lähtemään. Onneks osa tulee takaisin, niinkuin nyt on nähty. Vain yksi lähti pois sillä tavalla, että asioita meni rikki. Mutta tosiaan marraskuun paenneet vankiloitsijat ovat paollaan armahtaneet minut. Viimeistelleet sen, mitä minä työstin. Ja vaikka vieläkin aika-ajoin, etenkin aseman läheisyydessä, kipuilen, niin en enää sillä tavalla. Minä en ole enää entisen vanki, vaikka edelleen osa minusta on kiinni jossakin. Katseeni on vihdoin täysin eteenpäin, vaikka tiedän vielä kurkistavani joskus taaksekin päin. Kyselen vielä miljoonia kertoja peilikuvalta ja käsiltäni, miksi ja minkä takia, sekä juoksen tiedon perässä kyyneleet poskilla. Vielä antaudun muistelemaan joitakin kauniita hetkiä ja suremaan menetyksiä. Mutta nyt ne eivät kummittele tässä hetkessä ja pidä minun silmiäni ja ajatuksia otteessaan. Voin huolettaa katsoa toisen sinisiin silmiin ja miettiä, kuinka kerrassaan ihanaa on pidellä käsistä kiinni. Ja voin antautua uskomaan, että pystyn parempaan, koska tällä kertaa en suostu olemaan epämääräisyyksieni vallassa. Vaikka haavat alkavat arpeutua ja lakkaavat vuotamasta, niin minä muistan ne silti ja toimin niin, etten enää samanlaisia pistoja omaan sydämeeni kyhäile. Ensi kerralla sen tekee jokin muu ja silloin voin surra ilman vihaa ja loputonta kysymystulvaa itseäni kohtaan.

Annan kiitokseni alkaneelle marraskuulle ja armahdan syyskuun tuskaisuuden ja lokakuun epävarmuuden. Aika syö minusta kaiken, onneksi myös pahanolon, sekavuuden ja kipeyden.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti