sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Patonkia niellessä

Humaltuneina, pettyneinä ja onttoina ahtamassa kitaansa patonkia ne olivat. Jos olisin tarkempi, sanoisin niitä heiksi, mutta siinä tilassa, jossa järki ja ajattelu on sumentunut ja ne ovat kaukana itsestään ja muista, ne menettävät sen hohdon mikä saa niitä kutsumaan heihksi. Niistä tulee niitä, elottomia, ajatuksettomia, tyhjiä kuoria. Ja vaikka minä näen potentiaalin kaikissa, senkin uhalla, että minulle sanotaan sen olevan kaikista typerintä heikkoutta, niin silloin siinä likaisina, väsyneinä ja humaltuneina niin alkoholista, kuin itsestään, uskoni niiden potentiaaliin katoaa. Joten minä puhuin. En enää yksinkertaisesti välittänyt mitä huuleni suolsivat. Olin itsekin humaltunut, enemmän humaltunut itsestäni, kuin alkoholista, jota olin litkinyt. Minä jaarittelin melkein, puhuin kuin olisin juuri oppinut puhumaan. Kuin olisin tajunnut sanat. Ja ne alkoivat katsoa, työnsivät välillä patonkia ohi suunsa sotkien kaiken majoneesiin. Niiden ahnaat silmät yrittivät ymmärtää mitä uteliaat korvat kuulivat. Ja minä sain siitä pontta, ihan mahdottomasti. En enää pelännyt, en välittänyt. Minä humalluin itsestäni niin pahasti.

Katsokaas minulle oli nyt ihan sama, minä olin mennyt yli rajan. Pitkään olin tietysti miettinyt, mitä voi ja ei voi sanoa. Kuka kuulee ja kuka ei. Aina pitää olla niin helvetin varovainen, koska joku voi tehdä pahaa sinulle. Joku voi ottaa sinun sanojasi, ei ajatuksiasi, vaan sanoja ja tehdä niistä rumia taideteoksia maailman paskanpuhujien galleriaan. Ja sinun on turha selitellä, että et sinä sitä sanonut! Koetat maalata uutta taulua sanoillasi, koetat avata toisen silmät ja huutaa "katso, katso mitä minä näen!" Mutta niin vain käy, että on niin paljon mukavampi heittäytyä uskomaan, että toisen rumimmat ja likaisimmat puolet ovat kaikista voimakkaimpia ja aitoja. Niin on helppo projisoida oma pahuus, repiä se olevinaan irti itsestä. Kiillottaa oma kuva oikein kiiltäväksi ja säihkyväksi ja tyydyttää itseään, kuin silittää ja sanoa "en minä, en onneksi minä. Ne muut, ne on niitä pahoja. Minä onneksi en sellainen ollenkaan."

Jotenkin näin minä toverilleni puhuin ahnaiden katseiden syödessä minua, minun syödessä patonkia, patonkien syödessä sieluja. Valo oli keltainen, tunnelma oli jännittynyt ja pysähtynyt. Se taisi olla irronnut maailmasta, mennyt ihan muualle. Yhtäkkiä yksi avasi suunsa. Se astui pois värittömyydestä, siitä tuli hän. Ja hänen seuralaisensa makasi rentona vieressäni. Hengitti tasaisesti ja oli ihan mutkalla, kuin tippunut taivaasta siihen ja rikkonut kaikki luunsa. Se ei voinut syödä patonkia, ei missään nimessä, olisi tukehtunut ensin patonkiin ja sitten humalaansa ja vaikka, kuten pian selviää, viereisessä pöydässä oli oikein lääkäri, niin silti kukaan ei olisi voinut pelastaa sitä. Ja kuten pian selvisi, lääkärikin olisi pelastanut sen vain, jos olisimme vaatineet. Sillä tavalla myrkylliset kasvot ja sanat sillä oli. Pelottavan rumat. Mutta kuitenkin, mies, jonka seuralainen oli monella mutkalla ja höyhensaarilla vieressäni, alkoi puhua. Hänen silmissä paloi ihan valtavasti ja nyt tarina kertoo, että lääkäri liittyi mukaan puheluun. Ja kohta viereisen pöydän yksinäinen ja rikkonaisen näköinen mies istuuntui minun ja luunsa rikkoneen väliin. Ja niin me kaikki olimme kiihkeässä väittelyssä. Ja minä vallan vaikenin! Katselin toveriani, jonka kyyneliä olin ottanut vastaan, jonka ahdinkoa olin miljoona kertaa kuunnellut, jota niin rakastin. Katselin häntä siinä kiihkeästi puhumassa omia sanojaan. Hän ei ollut humaltunut alkoholista, vaan itsestään ja rohkeudestaan. Minun oli vain nautittava siitä kaikesta. Siitä kun ne ja he heittelivät toisiaan sanoilla, eivätkä koettaneet kertaakaan ottaa koppeja. Minun sielussani alkoi soida Right Down the Line. Kuuntelin urkuja, katselin riehuvia ihmisiä. Ihmiset vaihtuivat, hapan ja täysin sydämetön lääkäri silmiä muljauttelevan vaimonsa kanssa poistui. Samoin kuin luunsa rikkonut nainen ja hänen kommunisti poikaystävänsä. Tilalle tuli uusia, ne tempautuivat siihen tilanteeseen heti. Me olimme siellä niin repäisseet laastarin irti ja hypänneet yhdessä rotkoon. Me olimme mustassa aukossa ja maailma kieppui ympärillämme..Voi, me tosiaan olimme mustassa aukossa, minä olin saanut vihdoin vietyä muitakin sinne missä olin ollut jo pitkään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti