keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Syksyssä

Joku pitelee matosta jalkojeni alla kiinni. Se on aikeissa vetää sen pois. Joku pyrkii tarttumaan jaloistani kiinni, irroittamaan ne maailmasta. Pirulliset sarvet, pirullinen olemus, helvetillinen muodostus. Se on upottanut kynteni jalkojeni alla olevaan maaperään tai johonkin, missä olen ollut nyt turvassa. Minua pelottaa todella paljon, aina tämmöisen tiedostaminen pelottaa. Ja tosiasiassa minua pelottaa se, etten tiedä miten estää väistämätöntä.

Tietysti olen itse vastuussa itsestäni ja piruni ovat jotain mitä en vain suostu tunnistamaan elämässäni tällä hetkellä. Sanoissa ne muodostuvat piruiksi tai sängyn alla piilotteleviksi hirviöiksi. Pidän valoja päällä, jotten missään nimessä kohtaisi niitä, vaikka juuri se auttaa ja pelastaa. En voi loputtomiin asti taistella valojen keskellä, kun syksy on tuloillaan ja varjot päivä päivältä syvempiä ja illat toisensa jälkeen synkempiä. Jotakin, joka on ilmiselvän yksinkertaista, mutta jota taas kiellän rankasti. Minä tiedän, ettei mikään asia oikeasti minua kaada siihen tilaan, jossa roikun ilman mattoa tai maaperää. Ei mikään elokuva, ei mikään autossa käyty keskustelu, ei mikään yhteiskuntaa analysoiva ja sitä torahampain pureskeleva mies. Se on jotain, joka on kiusallisen yksinkertaista ja tunteellista. Jotain mitä minä en halua tunnustaa, vaikka tiedän sen oleavan välttämätöntä.

Tämä tulee eskaloitumaan ihanassa harmoniassa syksyn kanssa. Samaan aikaan kun puiden lehdet kilpailevat kauneudellaan, kulkevat kohti ultimaattisesti kauneinta väriloistoaan, minun kriisini itseni kanssa kilpailee loistossaan myöskin. Se alkoi tyhjästä tunteesta tunteiden keskellä, siirtyi sulavasti hämmenyksen kautta ajattelemattomuuteen ja ajelehtimiseen, kiristyi täydelliseen aivojen ylikuormittamiseen tiedolla ja lopulta on onnistunut naamioimaan kaikkeen siihen tietoon itsensä. Esittää, että se tieto ja oivallukset mitä olen saanut, ovat niitä syitä miksi maa allani järisee ja miksi otteeni lipsuu. On lohduttavaa tietää, että tämä on täysin normaalia ja luonnollista minulle. Ja ettei mikään ole todellakaan niin suurta kuin esittää olevansa. Minä vain olen aivan paska käsittelemään tuntemuksiani ja ympärillä tapahtuvia asioita.

Odotin syksyn pimeyttä ja edelleen joka ilta kun kävelen autolleni, minä katson taivasta häkeltyneenä. Ystäväni ei ymmärrä sitä, mikä taivaalla tähdissä ja pilvissä kaappaa minut öisin itseensä. Se on ihanaa, kaunista, parantavaa. Mutta olen saanut ajatuksen, että olen ehkä aliarvioinut pimeyden päättömyyttä ja kuoleman ilmentymistä puissa. Kauniit lehdet tippuvat pois, ihmiset ponnahtavat avaruuteen ja minä, minä jään roikkumaan kadotettuun itseeni. Jään kohtaamaan naamioita, sängyn alla lymyäviä hirviöitä ja ikuiseksi venyviä sekunteja. Öinen maisema tunkeutuu ikkunasta sisälle huoneeseeni lohdullisena, mutta hetki ennen nukahtamista on kammottava. Se on kuin lapsella! Lapsi ajattelee sängyn alla lymyävää hirvitystä tietämättä mikä se on ja uskaltamatta katsoa sinne (huomatakseen sängynalusen olevan tyhjä). Minä mietin sitä minua jahtaavaa hirviötä, uskaltamatta kohdata sitä. Violetti taivas, kuun loiste, pihavalon kelmeys, kissan kehräys, jääkaapin hurina, peiton lämpö, huomisen aamun olevaisuus, muistot menneisyydestä, puhelimen maailma, television realitypaska, kynttilän valo, jazzmusiikki, viikonlopun suunnitelmat, työpäivän pituus. Naulaan itseni niillä takaisin sänkyyni, jotten tippuisi öiseen taivaaseen. Jotten olisi lopullisesti osa violettia, osa tähtiä ja loputtomuutta, vaikka niin koenkin olevani. Jotta avaisin silmäni ilman pelkoa ja voisin nauttia toisen ihmisen läheisyydestä. Dissosiaatio, trauma, hankaluus, kevät, kesä, syksy, mutta mistä ja miksi? Se vastaus on niin syvällä ja epäselvänä, etten oikein tiedä. Miksi minä olen trapetsitaitelija?

Minä tunnen ja ajattelen kokonaisuudellani, koko kehollani. Unamuno pelottavassa kirjassaan Traaginen elämäntunto kirjoitti osan ihmisistä ajattelevan aivoillaan ja osan aivoillaan, sydämellään, sielullaan, kehollaan, tunteillaan, muistoillaan, haaveillaan ja kokonaisuudellaan. Hän sanoi ensimmäisenä mainittujen ajattelijoiden olevan erittäin hyödyllisiä tieteen saralla, he voivat keskittyä kaivamiseen ilman huolta, että löydökset kiinnittyisivät koko olemukseen. Heistä on hyötyä pelottavien totuuksien käsittelyssä, koska he käyttävät vain aivojaan. Heidän koko muu on rauhassa siltä kaikelta, he eivät muutu muuksi siinä ohessa vahingossakaan. Mahtavia sen kaltaiset ihmiset ja olennot. Sitten on nämä jälkimmäiset sekopäät, joille kaikki tieto ja maailma koetaan ja ajatellaan kokonaisuudella. Koko ihmisen voimalla, joka ikisellä solun osalla ja tyhjyyden sopukalla. Silloin kun tunteet ovat sekaisin rakkaudesta, kaipuusta ja ikävästä ja alkaa samaan aikaan ymmärtämään tätä dekadenttia yhteiskuntaa ympärillään, sitä alkaa taiteilla ohuella langalla. Silloin kun on turvaton olo tunteellisesti ja saa kuulla, että kaikista turvallisimmaksi koettu maailma onkin ehkä vain kulissia, rakennettua rappiota ja tehty juuri heikkoa ihmismieltä varten monitasoisesti muovaamaan ja ohjailemaan kaikkea ihmisen syvimmistä tunteista ja haaveista lähtien, sitä tavallaan alkaa silloin vapista ja voida pahoin. Tunteet ja tieto ovat minulla käsi kädessä ja ne ydistyvät haaveisiin, muistoihin, suolistoon, pääkipuun, unensaantiin, pelkotiloihin ja kaikkeen mitä minusta löytyy. Joten kun ei ole kädestä pitäjää, kohdetta johon rakkautta ammentaa ja jolta sitä saada, sitä ei osaa kuin pelätä ajelehtimistaan.On jotenkin vapauttavaa tietää tämä. Se helpottaa ymmärtämään tätä pelkoa mikä minulla on. On taas vain vaihteeksi liikaa käsiteltävää. Jos olisin vapaalla, menisin maalle.

Pimeys peittelee minut nyt, mutta pelkään, että ilman lohdutusta. Valo ei valaissut kesällä odotetusti ja pelkään, että pimeyskin pettää minut. Ja se joka on iltojani ilolla rytmittänyt, puhunut kanssani kaikesta, huolehtinut terveydestä (niin fyysisestä kuin henkisestäkin), halannut tarvittaessa, kuunnellut ja valistanut, analysoinut ja kiusannut, lähtee pois. Se on hyvä ja huono, että lähtee pois ja siksi se on niin epäselvää ja pelottavaa edes ajatella, miten saan taas normaalista rytmistäni kiinni, kun taas minua on vain koeteltu. Aika, tuo ihanan kiehtova muoto, näyttää minulle mitä tapahtuu tai jää tapahtuvaksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti