sunnuntai 7. elokuuta 2016

Rakkauteni yötä kohtaan

Valheita valheiden perään.
Se on normaalia.
Ei kerrota tästä, ei tästä.
Se on normaalia.
Vääristyneitä hahmoja, ihmisiä ja olentoja.
Vääristyneitä satuja, juoruja ja todellisuuksia.
Kiinni jääneet naulitaan lopullisesti,
vaikka kuljemme kaikki inhimillisimpiä
reittejä, polkuja, teitä, kuinka sanotkaan.
Naamareita, rooleja,
kukaan ei tiedä mistään mitään.

Mikä on lopulta totta, kysyn minä, jolla ei ole kasvoja. Mikä on lopullista, pysyvää ja muuttumatonta. Toinen sanoo naamionsa takaa: "vain kuolema on lopullista ja pakollista." Mutta niin vain kohtaan elämässä asioita, jotka ovat yhtä lopullisia kuin kuolema. Niiden eteen voisi taistella, mutta se olisi taistelua tuulimyllyjä vastaan ja minä luultavasti päätyisin tekemään itsestäni hauraan ja mitättömän. Raunion, mitä jo valmiiksikin olen. Joten minun tulee luovuttaa, lakata yrittämästä. Laskeutua siihen hautaan, jonka itselleni kaivoin. Kuka sitä oli kaivamassa historian havistessa? Minä katselen nykyisillä silmilläni tietämättömänä menneisyyteen, miksen ymmärrä näkemääni ihmistä? Silmissä polte, sellainen ihan loputon. Vasta herätetty, opetettu palamaan. Liekit sytytetty, vasta maailma ensikertaa näytetty. Ihmiset näytetty, mahdollisuudet näytetty. Yritän sammuttaa sitä, ei ole hyvä palaa sisältä niin suurella liekillä, ettei omat kädetkään kestä sitä kuumuutta. Sitten sattuu, kaikkia sattuu. Levinnyt tuli, mistä lie sisälle päätynyt.

Ja vaikka asiat ovat yhtäkkiä kilpailemassa kuoleman kanssa lopullisuudesta, niin silti elävät kuolleet eivät lopeta juoksemista ja kummittelemistaan. Herään menneisyyden haamun huutoon sängyssäni. Ruma aamu, enkä minä tajua mistä puhutaan tai miksi puhutaan. Herään yksin joka aamu, menen nukkumaan yksin joka ilta. Silti sänkyni ja sieluni kuhisee meneisyyteen hukkuvia lopullisuuksia. Emme voi unohtaa virheitämme, voimme oppia niistä. Voimme ottaa ne osaksi matkaamme, niin kuin tulevaisuudenkin. Mutta ei niihin voi itseään sitoa. Ei voi punoa itseään tapahtuneisiin asioihin ja elää niitä muistoja päivästä toiseen. Olen huomanut eläväni hetkessä, mutta olevani punottu menneisyyteen. Saan rauhan pimenevästä kaupungista, sillä ei ole ollut koskaan velvollisuuksia minua kohtaan. Kun katuvalojen ja ikkunoiden oranssi valo taistelee pimenevän taivaan sinisen kanssa jokainen ilta ja kun maailma tuntuu valuvan jokaiseen paikkaan varjoina, minä rauhoitun. Ilta ei ole pyytänyt mitään, se on kätkenyt minut kerta toisensa jälkeen. Ilta ei ole tuominnut, ei vihannut, ei sylkenyt naamalleni. Se ei ole yrittänyt vangita tai lukita jonnekin, pidellyt vain sylissään. Näyttänyt kauneutensa väreina ja valoina ja antanut minun hengittää sitä keholla ja sielullani. Ja jokainen aamu illan jälkeen on pelottanut jossain määrin. Minä vain odotan iltaa, odotan varjoja. Syökää minun ruumini yön pimeyden varjot. Nielkää minut pureskellen, pilkkokaa palasiksi. Piilotelkaa palaseni joka puolelle kauniisiin kontrasteihin öisessä kaupungissa.

The truth is unspoken, a promise is broken
I'm under surveillance, they know what my name is
I need some protection, some love and affection
There's a thousand reasons, but one is the number


Thievery Corporation - The heart's a lonely hunter

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti