keskiviikko 17. elokuuta 2016

Mummon tyttö

Minä olin tehnyt pelottavista asioista todella pelottavia. Antanut niiden kasvaa yli mittojensa ja syöpyä niistä absoluuttisen totuuden irvikuvia, vaikkei kai mikään voi olla absoluuttista. 

Istuin iltapäivällä kahvipöydän ääressä, olimme juuri syöneet. Puheenaiheet tuntuivat ehtyneen. En keksinyt enää mitään small talk aihetta, minua ei juurikaan kiinnosta sellaiset. Joten aloin puhumaan kirjallisuudesta, mitä olin lukenut ja mietteitäni niistä. Kokeilin vähän kepillä jäätä, vaikka jossain syvällä tiesin, että jää kantaa kyllä. Seilailimme pikkuhiljaa kevyeen eksistentiaaliseen pohdintaan ja psykoanalyyttiseen ajatusten vaihtoon. Kevyisiin tosin, me pysyimme helpoissa ajatuksissa ja kokonaisuuksissa ilman perusteellista ja aikaa vievää pureskelua. Se on kai tapamme. Kuuntelin hiljaa mummon sanoja, en samaistunut kaikkiin ajatuksiin ja lauseisiin, mutta halusin silti kuunnella. Mummo liikkui kevyen sulavasti kuoleman ja elämän suurimmissa kysymyksissä. Silmääkään räpäyttämättä, ääntäkään korottamatta hän uppoutui välillä syvälle sielun mysteeriseen olemukseen ja pelotta lähestyi Jumalaa, vain sanattomasti todetakseen, ettei tiedä mitä Jumaluus on. Olin välillä haltioissani, välillä turhautunut. Hän hiveli ajatuksillaan mielestäni äärimmäisen pelottavia ajatuksia, antautui niille, joiden ajattelua pelkäsin kuollakseni. Sitten nauroi ja minun teki mieli itkeä nauruni seasta. "Jos unohdamme nauraa näille asioille, niin ne kasvavat todella suuriksi" hän sanoi ja vakavoitui naurunsa seasta jatkaakseen "näistä asioista tulee taakkoja, jos emme muista etsiä niistä huumoria ja pilkata niitä." Ja minä lähes itkin. Tunsin kyynelien polttavan kyynelkanavissa, tunsin rakkauden virtaavan suonissa, tunsin helpotuksen, lohdutuksen. Sanat muotoutuivat lämpimäksi verbaaliseksi halaukseksi, joka kietoi minut kahvipöydän yli otteeseensa.

Jatkoimme vielä hetken kevyttä keskustelua raskaista asioista. Minusta tuntui samaan aikaan hivenen sekavalta ja äärimmäisen voimaantuneelta. Mummoni, ei kukaan sen ihmeellisempi, mutta samalla niin kovin ihmeellinen, oli herättänyt ajatuksia, joita en ollut tajunnut edes ajatella. Olin yhtäkkiä aivan typerys ja kuin lapsi, kun kuuntelin järkähtämättömiä ja pelottomia sorkkimisia. Samaan aikaan olin viisas ja aikuinen ja kerroin vastanäkökulmia ja otin sanoista itselleni uusia ajatuksia. "Anteeksi, minun täytyy kirjoittaa tämä ylös!" Huudahdin aina välistä, minä halusin pureskella sen ilmoille heitetyn ajatuksen itsekseni. Harmittelin välillä, etten löytänyt itsestäni yhtä järkähtämätöntä varmuutta sanoilleni. Ujostelin, enkä saanut muodostettua ajatuksistani ehjiä lauseita ja kokonaisuuksia. Mummoa se ei haitannut. Hän takertui hapuileviin ajatuksiini, välillä huonosti, välillä erittäin tarkasti. Olisin voinut haastaa huomattavasti enemmän, mutten halunnut. Halusin kuunnella.

Ja kun kuljin kotiin, istuin autossa, minä mietin lähinnä sitä tunnetta. Minun teki mieli itkeä ja nauraa saman aikaisesti. Minulle sanottiin, että olin lapsena ihan mummon tyttö. Minua niin lohduttaa, itkettää, hymyilyttää, puhdistaa se, että olen edelleen mummon tyttö.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti