perjantai 15. heinäkuuta 2016

Se ei kuulisi koskaan mun puhetta,
vaikka näki mut maalaamassa tauluja.

Sulavasti liikkui ja teki,
ehjäsi ja paloitteli.

Jumalauta mä pelkäsin kun se kuristi.
En tiedä kumpi oli pelottavampaa,
käsi kurkussa vai ote sielusta.
Ei mun sieluun enää luikerrella,
mun rakkaus ei ole enää lukittua.
On vaikea rakastaa pyydetysti,
kun sille ei haluaisi tehdä rajoja.
Särkyneitä sydämiä,
omistussuhteita.
Rakkaus on kemiaa ja tunteita,
ihmisiä ja sieluja.
Mun rakkaus on korkeella,
ja se lentää hirveellä vauhdilla
sydämestä aivoihin
ja virheellisiin huuliin.
Joten olkaa hyvä ja ottakaa otteita,
mut saa kiinni vaan hetkeksi,
jos oikein osaa, niin ikuisuudeksi.
Mä haluan lentää silloinkin,
mutta oikeisiin paikkoihin.
En suostu enää vankilaan,
tai toiseen häkkiin alistumaan.

Lennä kanssani vapaana,
saa mut tuntemaan taas rakkautta.
Mutta muista, että mussa on vaan vikoja.
Loputtomia tyhjyyksiä,
pelkoja ja vinoja varjoja.

----

Päivät ovat hirveitä heti kun naamari on poistettu ja auringon polttava valo paljastaa jokaisen varjon toisesta ihmisestä. Syksyn pimeys voi haudata lopulta tämän hirvittävyyden minussa ja minä katoan varjoihin, niinkuin minut on tarkoitettu. Pahin viholliseni on minä itse, eikä sitä voi kiistää. Vielä joskus kenties opin ja kehityn ja löydän rauhan. Vielä joskus janoni sammuu. Ja vielä joskus joku täyttää minut rakkaudellaan ja minusta tulee ehjempi. Mutta minähän elän nyt, joten voin koettaa nyt sammuttaa oman pohjattoman janoni ja olla parempi. Nyt olen jotain mitä en aiemmin ollut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti