torstai 21. heinäkuuta 2016

I can't get no satisfaction

Kerran eräs sumusilmäinen mies ihmetteli, kuinka lopen uuvuttavaa on löytää itsensä kerta toisensa jälkeen uudelleen määrittelemässä omaa olemustaan. Minä silloin tatuoin ne sanat sydämeeni tajuamatta miten mahdottoman tosia ne olivat. Elin silloin vielä varmuuden aikakaudella ja luulin sen mitä silloin olin, olevan viimeinen päämäärä minuna ja voivani enää vain hienosäätää. Uskottelin näin, koska olin perin iloinen ja onnellinen. Elämässä oli värejä ja kauneutta jokaisen kulman takana. Silmäni ja ajatukseni eivät todellakaan kantaneet pitkälle, enkä voinut nähdä edessä häämöttävää täysin absurdin romahduttavaa taistelua. Minä ajattelin jatkuvasti ja kevyesti minun silloisen olemukseni ja olevaisuuteni olevan niin perin voimakas ja lopullinen, että se selättäisi jokaisen taistelun ja myrskypilven tavanomaisen surun voimalla. Tavanomaiset surut ovat niitä, joita kohtaamme arkisissa päivissämme ja joita emme kriisiksi missään nimessä haukkuisi.

Kuitenkin nyt, kun olen kohdannut pahimmat myrskypilvet, minä ymmärrän sen miehen sanojen lohdullisen merkityksen. En ymmärrä miten uskoin niin voimakkaasti löytäneeni lopullisen itseni, vaikka olin vain uudemman kerran rakentanut jonkin sortin naamarin ja käsityksen itsestäni. Nyt, kun sitä käsitystä on härskisti romuutettu, minä olen alkanut ymmärtää ihan uudella tapaa niitä sanoja. Minun on taas uudelleen määriteltävä itseni ja tutkittava järkevästi tunteitani ja tapahtuneita asioita. Kaikista vaikeinta on pitää järki näissä tutkimuksissa. Etenkin silloin, kun todellisuus vääristyy vastaanotolla ja minä kuulen ne sanat viisaamman suusta, joita vain hullut ja harvat kuulevat elämänsä aikana. Nyt soimaan niitä sairastuneita ihmispoloja haukkumalla hulluiksi, mutta jos totta puhutaan, niin olen onnistunut määrittelemään itseni toistaiseksi hulluksi. Toistaiseksi minä olen hullu ja sille tunnutaan nauravan. Kapakoissa minun silmiini katsotaan pitkään ja hymyillään kiinnostuneesti, kun sanon olevani hullu. "Voi, et sinä tyttö rukka ole missään nimessä hullu. Sinähän olet tuollainen vain!" Ja sitten kun olen puhunut epäselvässä ja järjettömässä järjestyksessä asioita, he eivät enää voi olla aloillaan. He mielellään, siis ihan mielellään, ottaisivat kokeiluun hullun, koska minä en näytä niin totaalisen hullulta, enkä minä puhu avaruusolioista takapihallani tai autotallissani. Minussa on heidän mielestään kai jotain sellaista mielenkiintoista hulluutta, jota ei kuitenkaan jaksaisi ihan omaksi asti kesyttää.

Joten jos olen tälläinen vaan, enkä hullu sitten kuitenkaan, niin mitä minä sitten loppujen lopuksi olen ? Tämä kysymys on ollut vielä inhottavampi, kuin kysymys, jota usein viljelen ja johon nyt on kaivattu vihaisesti ja pohjattoman surullisesti vastausta. Minulla on järkyttävä ongelma tämän määrittelyprojektin kanssa. Minä en osaa löytää sitä vastausta itsestäni, koska tiedostan liian hyvin ne kaikki asiat jotka vaikuttavat ajatuksiini ja olemukseeni. Liikaa tietoa ja ajattelua ja nimenomaan se liika ajattelu kuulemma vie mielisairaalaan. Aikoinaan kun ajatukseni estivät unen saannin, tuskastuneena kuuntelemaan valittamistani ja kärsimystäni ihmiset, tottakai, tarjosivat parhaimpia ratkaisujaan ongelmaani. Edelleen eniten minua huvittaa tämä ratkaisujen yhtälö, jolla unen tulisi tulla: laita silmät kiinni, lopeta ajattelu ja nukahda. Voi kumpa minä voisin lopettaa ajattelun tuosta noin vaan.

Mutta palaan nyt hieman tiukemmin siihen ongelmaan. Minä en tiedä olenko hyvä vai paha. On tahoja, jotka oikeutetusti sanovat minun olevan absoluuttisen paha. Kirkossa käydessäni minä mietin, että olen juuri sellaisia mustia lampaita, joista puhutaan saatanasta syntyneinä. Ymmärrän, että tässä pakanallisuuden aikakaudessa kirkossa on äärimmäisen luontevaa lähes syyttävään sävyyn ohjastaa kuulijaa ajatteluun: Jumalan lapset ja Saatanan antikristus lapset. Kuka hullu haluaisi olla syntynyt jostain jota on iäisyyden ajan määritelty pahana? Vaikka kaikkien todisteiden valossa myös Jumala kuulostaa häriiintyneeltä hemmolta.. Minä koen kuitenkin syntyneeni äidistä luonnollisten tapahtumien tuloksena ja jotenkin ihmeellisesti ja kauniisti muovautuneena orgaanisena ja tiedostavana otuksena. Kirkon lisäksi on ihmisiä, jotka määrittelevät minut tekojeni kautta täysin, eivätkä tule koskaan ymmärtämään mitä kaikkea minä olen ja miten mahdottoman monimutkainen mieleni oikein on. Minä uskon ihmisten mielien, siis ihan jokaisen, olevan niin loputtoman monimutkainen ja mielenkiintoinen osio ihmisyyttä, ettei sitä voi helposti ja yksinkertaisesti koskaan määritellä ja tarkastella. Vieläkin helposti sorrun tuomitsemaan jokaisen teoistaan, vaikka teoille on aina syy tai syitä ja niihin syihin on vaikuttanut tuhannet asiat. Jos jotain tästä maanpäällisestä helvetistä olen oppinut, niin ymmärtämään, ettei mikään koskaan ole mustavalkoista ja yksinkertaista, koska mitä me täällä teemme, on aina mieliemme tuotosta ja mielemme.. Mielemme ovat tuotosta miljoonista asioista. Ja siksi, koska tiedän, että tekoni ovat olleet hirvittäviä, niin minun tulisi tuhoutua. Mutta sitten tiedän, etten minä ole tekoni ja tekoni eivät ole minä, joten voinko minä mitenkään määritellä itseni pahaksi tekojeni kautta?

Tekoni vaikutuksia ei sovi missään nimessä unohtaa! Vaikutukset ovat olleet joillekin ihmisille niin peruuttamattoman hirvittävät, etten voi missään nimessä unohtaa tai oikeuttaa millään pitkään pohtimallani syyllä mitään teoistani. Valehtelun voi selittää pelolla, mutta millä voi selittää pettämisen? Voiko murhaajan määritellä ikuisesti murhaajaksi, koska miljoonat asiat ajoivat heikon mielen tappamaan toisen ? Voiko varasta määritellä muuksi kuin varkaaksi, koska ihminen on muuten miellyttävä, mukava ja avulias, mutta varastaa henkensä pitimiksi? Mikä ero on ihmisellä itsellään ja ihmisen teolla? Voiko ihmisen määritellä vain hyvien tekojen kautta?

Kysymyksiä tuli yhtäkkiä enemmän kuin suunnittelin. Jatkan. On olemassa myös ihmisiä, jotka sanovat minun olevan silti hyvä ja jotka sanovat paljon ihania asioita minusta. Minä olen hämmentävässä ristiriidassa. Niin moni erottelee pahat tekoni heikoiksi hetkiksi ja niin monet määrittelevät minut pahoiksi tekosiksini. Miten minun tulisi mitenkään kyetä menettelemään tässä tilanteessa? Sisälläni velloo rauhattomasti, en saa tyydytystä mistään, en kenestäkään! En voi levätä, en rauhoittua, en olla onnellinen, koska en tiedä tai löydä ratkaisua. Olenko minä paha ihminen vai vain ihminen? Onko edes olemassa pahoja ihmisiä, jos jokaiselle pahalle teolle on taustalla kompleksi mielen heikkous? Meidän käsityksemme rakkaudesta ja moraalista ovat satojen vuosien kehityksen tulos ja olenkin miettinyt, voimmeko kehittää niitä käsityksiä pidemmälle. Minä en suostu tyytymään mihinkään, en etenkään enää. Minä en niele enää yhtäkään sanaa ja käsitystä purematta, vaan haluan ymmärtää mahdollisuuksiamme entistä paremmin. Mihin me ihmisenä voimme loppujen lopuksi kehittyä, jos uskallamme ottaa vastaan meidän monimutkaisuutemme ja tarkastella kanssaelävien olentojemme luonteita moniulotteisina ja miljoonien asioiden muovaamina kokonaisuuksina?

Huh, lähti hieman käsistä tuo ensin niin viattoman helpolta kuulostanut pohdintani. En tiedä ymmärrättekö kukaan sitä ristiriitaa, mikä ajaa minut jopa psykoosiin. Ei saisi miettiä liikaa, ei saisi missään nimessä miettiä liikaa. Minun ehkä pitäisi vaan opetella sulkemaan aivoni silloin, kun olen miettinyt paljon ja ollut vaihteeksi ilman järkeviä vastauksia. Mutta kuinka teet sen, kun koko maailma ja oma mielen sisäinen maailma on kokoajan täynnä uusia ja mielenkiintoisia yksityiskohtia? Ympärilläni on niin paljon asioita, joita en tiedä. Sisälläni on toinen samanmoinen määrä asioita, joita en tiedä ja joita en ymmärrä. Kuinka voin lopettaa uteliaisuuteni ja janoni? Kuinka saan rauhan ja voin keskittyä siihen yhteen tunteeseen, jonka kanssa painimista elämämme on jatkuvasti. Tai niihin kahteen. Suruun ja rakkauteen. Olkoon ne otsikoita miljoonille muille tuntemuksille, mutta nyt haluaisin lopettaa kaiken analysoinnin, pohtimisen ja tarkastelemisen ja yksinkertaisesti vain hautautua suruuni ja ikävääni. Minusta jopa tuntuu tässä ristiriidassani, etten saa tuntea surua, vaan jotain muuta. Ihan kuin suru olisi heikkoutta, jota kevään tapahtumien takia koetan kaihtaa kaikin puolin. Ihan kun minun pitäisi olla voimakkaampi kuin heikkouteni keväällä ja jopa kieltää heikkouteni. Ihan kun minun pitäisi taistella jotakin vastaan, voittaa jotakin, päästä elämäni suurimman väittelyn voittajaksi. Tämä saattaa olla luonteenpiirteeni absoluuttisesti suurin huipentuma. Minä en lepää ennen kuin olen tullut kuulluksi ja saanut käsitykseni ja havaintoni ymmärretyiksi.

Olen myös pohtinut, onko mikään anteeksiantamatonta? Olen miettinyt, voinko armahtaa itseni kaikesta huolimatta ja hyväksyä ajan muodon. Usein olen kirjoittanut ajatuksiani ajasta, koska ajan olevaisuus on niin mahdottoman kiehtovaa. Minä en voi elää eilisessä, koska silloin olisin kiinni tässä, mutten eläisi tässä, enkä olisi kiinni eilisessä. Minä en voi elää tulevaisuudessa, koska sitä ei ole, niin kuin ei menneisyyttäkään. Joten minun tulee aina olla tässä hetkessä sitä mitä haluan olla. Ja haluaisin armahtaa itseni nyt, jotta voin olla onnellisempi ja rauhallisempi. Muttei se ole mahdollista, koska kuulemma näiden asioiden kanssa pitää odottaa ja pitää antaa aikaa. Ei saa hätiköidä, ei ennakoida. Ei kiirehtiä tai velloa. Ei hidastaa, muttei nopeuttakaan. Ja minä haluan elää nyt, pelastua nyt, löytää ratkaisut nyt. Vakuuttaa hänet viisaudella nyt, enkä huomenna, enkä eilen. Ei ole muuta kuin nyt.

Ja tämä kaikki ajaa minut epätoivoon ja ongelmiin. Kun en saa otetta sisältäni, en muodostettua itsestäni järkevää ja yksiselitteistä kokonaisuutta hyvyyden ja pahuuden suppeassa valikoimassa. Ja kun en ymmärrä aikaa ja tekojani suhteutettuna aikaan. Olen rauhaton, koska maailma monipuolisuudellaan ja elämä ajallaan antaa minulle liikaa vaihtoehtoja ja näkökulmia ja minä haluan ehdottomasti tietää jokaisen ja nähdä kaiken saastankin läpi. Ja minä haluan nähdä sen valon ja puhtauden, mikä on lapsessa ja minä haluan, että se on jokaisessa turmeltuneessa sielussakin, kaiken sen loan alla. Haluan uskoa, ettei ole olemassa loputonta pahuutta, vaikka maailma näyttää usein uskoani vääräksi. Se onkin uskoa, ei tietoa.

En ole pitkään aikaan tuntenut oloani näin sekavaksi. En ole tuntenut asioiden lipuvan näin nestemäisesti sormieni läpi. Minä en saa kiinni mistään, voin vain hipaista kaikkia niitä asioita ja kaikkia niitä puolia ja ajatuksia. Saan ne hetkeksi itselleni, toisessa hetkessä ne ovat valuneet otteestani. Minä ymmärrän paljon enemmän sen sumusilmäisen miehen sanoja, minut on laitettu omasta toimestani etsimään rankemmin itseäni ja maailman todellista luonnetta. Minulla on riski seota tässä operaatiossa, ellen ankkuroi itseäni jonnekin niin perin onnistuneesti, etten voi epäonnistua. En vain ole vielä keksinyt minne laittaa satamani. Ennen olen laittanut sen ihmisiin ympärilläni, ehkä olisi aika laittaa se itseeni. Ehkä olisi aika löytää vastauksia sisältä, kuin odottaa niiden tulevan ulkopuolelta.

Se sumusilmäinen mies oli aina tietynlaisessa sumussa. Kaikista pahimmat asiat tapahtuvat sumussa, kun ei oikein näe mitä tekee eikä todellakaan ymmärrä miksi. Vaikka kuinka sen silmiin uskalsin katsella ja sen puhetta kuunnella, ei siitä mieleen jäänyt, muuta kuin pohjatonta sumua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti