sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

1072016

Menetin järkeni siinä vaiheessa, kun itkin kuuntelevan korviin niin kipeitä ja pitkittyneitä asioita, ettei mikään perustelu koskaan kai pysty selittämään asioiden raakaa todellisuutta. Siinä vaiheessa kaikki kaatui ja se raaka totuus asioiden ällistyttävästä heikkoudesta ajoi minut ihan ulalle. Pilalle. Pellolle. Joten hyppäsin autooni ja ajoin sinne, missä mikään ei ole uutta ja jännittävää vaan kaikkia päinvastaisia asioita. Tulin keräämään voimia, jotta pystyisin kohdata taas kaupungin ja hänet.

Ihan alkujaan tähän keittoon sotkin itseni hitaassa prosessissa, jonka kaltaista kaipaan edelleen. Minut laitettiin ensimmäistä kertaa anelemaan, minusta herätettiin eloon sellainen vietti, joka uinuu usein. Julmasti näin tehtiin ja sitten hylättiin. Laitettiin kuvittelemaan ja hyi olkoon, rakastamaan. Sitten oletettiin kaikenmaailman utopioissa, että minä seuraan kiltisti kaiken paskan läpi ja rakkaudessa hyväksyn kaiken. En voi sanoin kuvailla kuinka inhottavaa on se, että olisin näin tehnytkin oireilujeni kanssa. Olisin varmasti sokeimpaan pisteeseen asti mennyt laput silmillä ja lopulta vain näivettynyt ja tappanut sisältäni liikaa. Sen myöntäminen on liian vaikeaa nyt.

Joten kun ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin itkin jollekin muulle kuin äidille, tunsin päästäneeni sisältäni esiin jotain, mikä oli piileskellyt siellä niin pitkään. Kaikki kyyneleet, jotka olin haudannut ihmisiltä, koska minä nyt vain olen niin vahva etten itke. Yritin niellä niitä siinä kun selitin, ihan tottumuksieni mukaan, mutta huomasin sen olevan tyystin mahdotonta. Jokainen loukkaava teko jonka olin kokenut ja sanoin vaan sivuun siirtänyt, oli nyt pääsemässä irti. Taistelen nyt, jotta voisin vain pitää ne sisälläni, jotten päästäisi niitä ulos kokonaisuudessaan.

En millään haluaisi myöntää itselleni ja muille, kuinka pitkään ja paljon minua on loukattu.

Liian pitkä aika itkemättä ja tukehduttaen. Olevinaan olin suruni kanssa sinut ja hyväksyin sen tunteen, mutten osannut itkeä sitä pois. Nyt tuntuu, että kaikki pettymykset ovat valmiina vuotamaan kyynelinä pois sen ressukan korville, joka erehtyy kuuntelemaan. Pettymyksiä itseä kohtaan ja niitä loukkauksia, joita olen ottanut tasaisesti vastaan. Minä olen kantanut jatkuvaa syyllisyyden viittaa ja toinen on maalannut selkäänsä sankarin viitan. En kai koskaan voi olla syytön niihin asioihin, jotka olivat ylitsepääsemättömiä ja noloja, en kai koskaan voi olla syytön tässä maailmassa. Mutta odotan sitä päivää, kun se toinenkin tajuaa osallisuutensa asioihin ja minuun. Sitä päivää, kun sade huuhtoo sen naurettavan viitan siitä kalpeasta selästä. Joskus täydellisessä maailmassa ihminen ymmärtää, että harvoin mikään on mustavalkoista ja värit palaavat jokaiseen asiaan.

Joskus niin kai tapahtuu muuallakin kuin haaveissani.

Nyt on 10.7, perjantai. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti