maanantai 27. kesäkuuta 2016

Kipuiluja paikoissa, joissa ei pitäisi sattua

Miksemme?

Siksi, koska pelkomme, epävarmuutemme, surumme, nälkämme ja janomme jostain utopistisesta, tunteidemme herkimmät traumat ja ikuisilta tuntuvat kaunat estävät meitä. Vaikka tekisimme mitä taikatemppuja ja anteeksiantoja, niin silti meidän sisäämme muurautuneet, todellisuuteemme hautautuneet demonimme nuolisivat ja purisivat meistä viimeisenkin toivon pois. Hakkaisivat nöyryytetyt sielumme kerta toisen jälkeen entistä rumemmin. Raatelisimme toisemme pahemmin kuin koskaan aiemmin, ja sanottakoon, me olemme jo silppua.

Meistä jäisi lattiaan pölyvana, jonkun sellaisen kotiin, joka rakasti ja voitti demoninsa reilulla pelillä.

Tai sen lattiaan, joka ei edes omistanut sitkeässä olevia demoneita.

Noh, joka tapauksessa me emme olisi kuvio tai järjestäytynyt asetelma. Me olisimme siis hajalle syödyt ja raadellut sielut, joita eittämättä jo nyt olemme. Silloin vain niin pahasti, että nyt liian typerät riskit ja yritykset täytyy järkevyyden nimissä, kuin sitä joskus voisi totella, vaimentaa ja kieltää. Me voisimme halutessamme huomata voimamme ja toimia niitä täysin ja oikein käyttäen. Me kuitenkin pitelemme käsissämme kaikkia avaimia tämänkin sotkun aukaisuun, emme vain millään mahda tunnistaa tätä voimakkuutta. Alistumme heikkoina kerta toisensa jälkeen, pelkomme kuiskiessa korviimme kauniita sanoja ilman mitään totuuksia.

Näen unia, joista saan hyvän mielen aamuksi ja saalistan päivät pitkät evolvoituneen, primitiivisen viettini orjana. Ajatukseni kiertävät ikuisia kehiä, vaikka järki koettaakin pysäyttää ne. Minua ei taida voida auttaa tässä. Päähänpinttymät ovat kuin kahvinkeittimeen palaneet mustat läiskät. Ruokasoodalla ne kenties lähtisivät. Ja minä kirjoitan itkuisia, surullisia, ahdistavia ja rakkaudella pumpattuja tekstejä hahmolle, joka ei edes osaa lukea. Minä maalaan tauluja sokeille, sävellän musiikkia kuuroille. Eikä kukaan ole sellainen, että lopultakin ymmärtäisi ja olen alkanut itse ymmärtää, että sieluuni luikertelu käy päivä päivältä hankalammaksi. Kun en enää itsekään oikein tiedä, mitä siellä on. Ennen sen saattoi tehdä joku, joka osasi vain taidon puhua ja joka luuli ymmärtävänsä haaksirikkoutunutta elämääni. Sitten luulin pitkään, että pidän sieluani ja ajatuksiani avoinna, muttei sekään pidä paikkaansa. Miten voisin joku voisi ymmärtää tätä typerää kehän rakentamaa tuskaa, joka todellisuudessa on vain viettini kannustushuutoa? Tottakai voi, mutten kuitenkaan usko. En minäkään täysin ymmärrä, miksi jotkut ihmiset kokevat maailman niin kuin kokevat. Siksi olisikin hyvä, jos joku lukisi sanani niin, että voisi tuntea ne itsessään. Näkisi maalaamani kuvat niin, että pystyisi yhtäkkiä tiedostamaan minut olevaisena ja tekeväisenä hahmona universumin sairaissa peleissä. Ja kuulisi musiikkini niin, ettei enää kyseenalaistaisi, vaan yksinkertaisesti rakastaisi. Niinpä, huokaan minäkin. Mahdottomuudet ovat ahdistavia ja jäävät kehäksi mieleen.

Niin siksi emme, koska minä olen mitä olin ja mitä tulen olemaan. Vino, mutkalla, noessa ja virheellinen. Kuitenkin kovin makea, kenties suolainen. Näkyy niillä jano aina olevan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti