keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Beethoven

Tänään annoin sen tapahtua. Annoin itseni kohdata kipeimmät muistoni, joita olin pelännyt liiaksi.

Kävelin maailman kauneimpia portaita ylös ja ohitin meidät nojailemassa kaiteeseen.
Pysähdyin hetkeksi ihastelemaan meitä kynttilän valossa, radion ja kaupungin pauhaessa.
Katselin pihalla kun kuljit luokseni surullisena, mutta rakastuneena.
Näin meidät istumassa pöydän ääressä ja puhumassa maailmasta.
Kuulin musiikin korvissani elävästi.
Menin seisomaan meidän tavallisimmalle paikalle ja seisoin niinkuin silloin seisoin.
Kävelin ensimmäiselle paikalle ja hipaisin seinää.
Annoin ensimmäisen kyyneleen vierähtää.

Kävelin portaita ja nauroin hieman meidän hölmölle kävelylle, onneksi ei ollut ovisilmiä.
Eteisessä Filo hyppäsi niskaasi tai takkiisi roikkumaan. Otit kuvan kun se valloitti naulakkoa.
Kylpyhuoneessa istuit surkeana suihkun alla, minä kielsin sinua kuluttamasta vettä.
Katselin kun kampasit hiuksiasi ärsyntyneenä tai tarkkailit itseäsi peilistä.
Annoin itseni nyyhkyttää.

Asunnossa katselin kun teit ruokaa kiukkuisena.
Kun pelasit sitä peliä aivan liian innostuneena.
Kastelit yrttejäni ja huolehdit, muistanko kastella niitä.
Ne eivät meinaa kuolla millään.
Sängyllä käperryin kainaloosi hymyilevänä.
Sinä keskityit dokumentin pariin ja minä..
Minä nukahdin.
Katselin seisaaltani kun koetit halata unista minua
ja minä työnsin sinut pois koska en tajunnut mitään.
Katselin meitä kietoutumassa toisiimme
ja pitämässä minusta kiinni viimeisenä iltana.
Katselin meitä,
jo pois pyyhkiytyviä.
Annoin itseni hymyillä.


Olen pahoillani kaikesta,
olen kiitollinen kaikesta.

En ole kohdannut muistoja,
vaikka juuri niin täytyy tehdä.
Täytyy rakastaa jo mennyttä
ja rakastua käsissä oleviin sekunteihin.
Kiitos Beethovenin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti