sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

1172016

Minä tiedän, että olen ajatuksieni kanssa äärimmäisen hakoteillä. Olen ollut jo pitkään, mutta nyt, pikkuhiljaa, alan olla entistä tiukemmin hukassa kuin aikaisemmin. Jokin minua riuhtoo kohti toisenlaista ymmärtämistä, vaikka yhteiskunnallisesti tarkasteltuna minun tulisi nyt löytää tasapaino ja vakaus. Rauha. En saa rauhaa tässä hetkessä, kun olen kiinni entisessä selkeydessä ja ottanut jo ison osan tulevaisuuden tietämistä. Vaikka on vain tämä hetki, niin silti olen aikajanallani eksyksissä.

En kuitenkaan koe tätä usein ahdistavaksi, ehkä silloin, kun olen väsynyt miettimään. Aivojeni kapasiteetti kokee totaalisen ylikuumenemisen heti, kun olen vastaanottanut liikaa ja käsitellyt siitä liiastakin vain puolet. Siinä vaiheessa olen varma, että ajatteluni katoaa, minä katoan, olevaisuuteni harha katoaa. Illuusio minusta katoaa. Muttei se toisaalta ole pahaksi, vaikka yhteiskunnallisesti ja hyvin objektiivisesti hahmotettu järki onkin kadonnut päästäni. Jäljelle on jäänyt järki, jonka vain itse koen järjeksi ja voisin kuvitella tämän hetkisellä tietämykselläni sen tilan olevan suorastaan ihana. Selittelemätön, perustelematon ja yksioikoinen, subjektiivinen todellisuus ja järki.

Huomaan oman tietämättömyyteni ajallisesti nyt aina. En usko koskaan kokevani pitkään jatkuvaa tilaa, jossa tietäisin niin paljon, ettei aika enää olisi aika, eikä kellon viisareilla olisi merkitystä. Tänään aamulla pohdin sitä kelloa, joka on viisi minuttiia etuajassa. Voisin siirtää kaikki kellot omiin aikoihinsa, asetella viisareista taideteoksia ja silti minulla olisi tämä hetki ja sen piinaava ikuisuus. Olisi tietysti aamu tai ilta tai muuten jotenkin toisestaan eroava ulkopuolinen muuttuja, muttei minulla olisi periaatteessa kello viittä mielessäni, ehkä minulla olisi oman todellisuuteni kello kaksitoista. Aika kuitenkin on hämmentävä käsite.

Pelkään tietynlaista katoamista ja ymmärtämisen tilaa. Onko siihen tilaan edes tarkoitettu pääseväksi, kun se on niin hyvin piilotettu ja matka sinne vaatii äärimmäistä vaivaa? Pelkään, etten lopulta arvosta luomaamme aikaa ja ajallista todellisuutta vaan annan itseni tippua harhoihin ja näkemyksiin maailmasta. Nyt toistaiseksi olen kävellyt vielä kävelykatuja eksymättä syvälle metsien uumeniin, mutta ehkä huomenna minua ei tavoita lähimailtakaan kävelykatuja. Tai ehkä ensiviikolla se ajatus, mikä teillä on minusta, on jo niin sirpaleina, että sen kokoaminen pikaliimalla on mahdotonta ja aivan liian työlästä. Sitten sitä kuvaa minusta voidaan yhteiskunnallisesti hyväksytyissä laitoksissa koota ilman rakkautta, IKEA:n kokoamisohjeita seuraten. Siellä muodostetaan järkeviä ajatuksia oppikirjojen, oikeiksi pääteltyjen materiaalien ja metodien mukaan. Sitten olen taas siinä kävelykadulla katselemassa ihmisten mukavasti eteenpäin soljuvaa virtaa, joka ei välttämättä solju eteenpäin, vaan saattaa valua taaksepäinkin.

Ja jos lukija pelkäisi kirjoittajan menettävän järkensä, niin pelko ei olisi totaalisen aiheeton. Jännitän tulevaisuuden tuomaa tätä hetkeä, odotan sitä innoissani. En pelkää mahdollista ylikuumenemista tai sekoamista, koska tähän mennessä en ole nähnyt etukäteispelon hyötyjä kovinkaan merkittävänä. Kuitenkin tässä hetkessä sitä seotaan, ei edes mahdollisesti seottu huomisessa käsitteessä. Tai kenties toisessa todellisuudessa olen sekoamassa lauantaina 11.7.2016.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti