torstai 21. huhtikuuta 2016

Virheistään ei opi

Olen joskus kuullut sanottavan, että kun sattuu, niin tietääpähän olevansa elossa. Kun todellisuus rakentuu henkiselle kivulle, niin tuntee jokaisella ruumiin osalla elämää. Yleensä maailma on silloin jo kyynelistä sumuinen, mutta myös ajatukset ovat hämärtyneet kivusta. Kaiken sen keskellä sieltä jostain liitää keskelle sitä kaaosta ajatus, että tältä tuntuu elää. Ja vapisevalla keholla, silmät turvonneina, kuolaan sotkeentuneena ja suruun hukkuneena, ainoa kannatteleva ajatus on pysyä hengissä ilmaa haukkomalla ja elämää miettimällä.

Tuntuu myös elämiseltä, kun paniikki ja pakokauhu syöksyvät ihan eri tavalla ruumiin läpi. Se on jokaisessa verisuonessa virtaava hirvitys, kauhistus ja kauhu ja silloin ei välttämättä voi edes haukkoa henkeä. Kyynelkanavat valmistautuvat vuodatukseen, vaikka mieli huutaa, että nyt ei jumalauta päästetä tätä siihen pisteeseen. Siellä ajatusten sekamelskassa seisoo jokin tai joku, joka omalla hirveällä luonteellaan käskee pysymään koossa, vaikka jokainen osa itsestä on valmistautunut hukuttautumaan paniikkiin ja kyynelkanavatkin ovat valmiina.

Joka kerta, kun kuulen Sen oven avautuvan, tunnen kehoni valmistautuvan sotaan. Tunnen sen pystyttävän muuria ja patoamaan tunteita. Mielessä soi sotarumpu ja jokin huutaa tarttuvia säkeitä: "sä pystyt siihen, sä pystyt siihen, selviät missä vaan ja miten vaan ja miksi vaan". Over and Over again. Se napsahdus kahvasta, se mistä kuuluu kymmeniä ääniä samaan kertaan ja se kun lopulta se ihmisen ruumis ja henki ja olemus työntyy tähän samaan tilaan. Haukon henkeäni peloissani, koska ennen kaikkea olen peloissani. Suurin osa ohi kulkevia, takit päällä, mieli jo kotona, mutta joskus hirviöitä. Niiden on pakko ja niitä ärsyttää. Lipuvat tähän käsissään jotain, jonka sisällöstä en todellakaan halua tietää yhtään mitään. Hassua sekin, että uteliaisuus usein vaatii tietämään jokaisen paperin ja kolon sisällön, mutta kun tietää, ettei siinä ole mitään lohduttavaa, ei halua nähdä sitä. Mene pois, toivon mielessäni. Mutteivat ne koskaan mene pois. Hirviöt eivät mene pois, vaan nojautuvat tiskiin lihavat lonkeronsa kaikkialle levittäen. Ne valtaavat todellisuuden itsellään ja kohta joka paikka on täynnä tuskaa ja hirvitystä. Ja kaiken saatanallisuuden lisäksi ne hymyilevät, enkä koskaan tiedä olenko turvassa. Se on kuin murhaajapellen hymyä, kaikkea muuta kuin lohduttavaa. Se on arvaamatonta, laskelmoitua ja pakotettua, jossain näin pilkahduksen silkkaa sadististista mielihyvää. Haistaa kauhuni ja tuntee mielihyvää, en ole täydellinen ja nukun hereillä.

Joskus isäni suuttui leimahtaen sille, kun olin vaeltanut paikalla ollessani keskelle mieltäni. Hän saattoi puhua jostain "tärkeästä" ja minä olin kuitannut kaiken ohimennen huikkaamalla jotain epämääräistä. Olin samaan aikaan miettinyt kenties mielikuvitusystäväni Valkean Kissan juoksua tai kenties sitä maailmaa, johon ajattelin automatkan jälkeen paeta. Tai ehkä olin vain äärettömän keskittynyt miettimään ohi juoksevia puita ja laaksoja ja satunnaisia taloja. En aina itsekään tiennyt, että mitä milloinkin ajattelin ja en edes huomannut, kun olin niin syvällä jotain merkityksetöntä ajatteluketjua, etten oikeasti kuullut tai tiennyt muusta mitään. Mutta isästäni tämä oli raivostuttavaa! Se sanoi, että haaveilen vaan ja livun tätä elämäksi kutsuttua haaleassa vedessä. Että olen hyvänen aika haaleassa vedessä! Minä vain mietin, että ovatko muut kuumassa vai kylmässä vedessä. Uivatko jotkut jääpalojen keskellä ja jotkut kiehuvat ainiaan. Luuliko isäni minun näkevän maailman kenties harmaana, vaikka todellisuudessa kaikki värit olivat tosi kirkkaita ja puut kauniita ja keräsin rasiaan inspiroivia asioita. Olin kuitenkin haahuilija henkeen ja vereen, liimautuneena kokoajan siihen toiseenkin todellisuuteen, mielen sisäiseen maailmaan. Ja se, mitä oli siinä silloin ja mitä on siinä nyt, ei ollut niin välttämätöntä, vaikka pitäisi olla. Ei ollut välttämätöntä siivota huonetta, vaan rakastua tyhjään maitopurkkiin. Minulle oli yhden tekevää pidellä käsissäni hulluutta, kun selvästi olin jo jossain muualla.

Ja nyt vasta tajuan, että en ole paljoa siitä muuttunut. Jos minulla on mahdollisuus olla mietteissäni, minä tipun jonkun toisen todellisuudesta, vaikka siinä pitäisi olla. Jos minulle sattuu jotain tai jokin mietityttää, minä hölmöilen ja unohtelen asioita. Unohdan syödä, siivota ja unohdan ottaa rahat rahanlaskukoneesta. Haaveilen läpi elämäni tutkien ajatuksieni voimakkuuksia ja unohdan tämän todellisuuden. Isäni suuttuessaan koitti vain opettaa, että koska tämä yhteiskunta ei ole rakennettu haaleassa vedessä uivia varten, minun täytyisi muistaa keskittyä. Ei hän pahaa ärtymykseltään tarkoittanut, oli varmaan vain vähän huolissaan, että minusta tulee vetelehtijä. Olen aika varma, että minusta tulee vetelehtijä. Teen parhaani ja unohdan olla varpaillani, rentoudun ja uppoudun mietteisiini. Vasta kun todellisuuden tekijät, lonkeroiset hirviöt, tulevat Siitä ovesta kahvaa napsauttaen, paperit kädessä polttaen luokseni, muistan, että olin taas nukkunut hereillä ollessani. Olen yhtä vihainen itselleni, kuin isäni oli aikoinaan minulle. En voi sanoa sille oliolle sitä, mitä olen ja miksi niin kävi, vaikka tiedän sen varmasti. Olen vain ymmälläni, etten ole tiedostanut tätä tapaa. Olen tiennyt sen olevan osa itseäni, mutten todellakaan tiedostanut. Ja niinkuin sillä hirviöillä, pelottavien sanojen keskellä on kasvoillaan hymy, niin minulla, tätä inhottavaa tapaa kohtaan on rintalastani alla rakkaus.

"Paska päivä töissä, ei pultit menny oikeisiin paikkoihin" -kirjoittaisi autoasentaja blogiinsa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti