perjantai 15. huhtikuuta 2016

Minusta, hänestä ja käsittämättömistä jutuista.
Minusta, hänestä ja piilotetuista tunteista.
Minusta, hänestä ja valheiden verkoista.

Silloin, kun prommillet ja sokerirasvakaikkeus valtaa suonet, aivot ja sielun, niin silloin pidän kiinni kädestä kovempaa, kuin mitä koskaan aikaisemmin. Silloin ollaan vessassa sielut selällään, kielet kurkuissa ja nauretaan sen jälkeen pöydän alla. Eikä paljon haittaa, että molemmilla on jaloissa rakkoja ja varmasti kellot hukassa. Me menetetään aika, luodaan oma todellisuus ja vapistaan peiton alla sille. Me ei tiedetä yhtään mistään mitään, silloin kun ei haluta ja minä pitelen sinusta kiinni tavalla, jonka tiedän olevan kaikella tapaa väärin. Kukaan ei tiedä siitä mitään, vaikka haluaisi.

On hauskaa istua ympärilleen luoman sotkun keskellä. Harvoin he tietävät toistensa merkitystä tai sen tarinan sairaita puolia, koska minä en kerro. En kerro niitä asioita, joiden takia he katsoisivat aivan uudelleen minun silmiä. Jonka jälkeen he saattaisivat puristaa kätensä niin tiukkaan nyrkkiin, että koko tarina ja tieto minusta, rusentuu mahdollisimman rikkinäiseksi nyrkin sisällä. Me istumme niin, että he ovat selkäni takana ja puhumme kaikesta, mikä naurattaa. Olemme väsyneitä ja keskellä hyvin kieroutunutta tarinaa, mutteivat he tiedä sitä. Minä tiedän ja nauran yksin ajatukselle. Ja se naurattaa niin paljon, että alan uskoa olevani hullu ja mieleltäni sairas.

Olen sairastunut jostain liian syvältä ja tämä sairaus kiehtoo minua. Se luo minua, rakentaa minua ja on osa minua. Minä ja hullu sairauteni, jota en ääneen koskaan varmaan myönnä. Eräs tietää sen, kun kysyy, miksi? Ja minä vastaan, etten tiedä, vaikka kuitenkin uskon tietäväni. Jos sisällä on kieroutunut keskus, josta käskyt valuvat, niin se keskus kyllä varmasti tietää miksi on mitä koskaan onkaan, mutta kieroutuneisuutensa johdosta kuitenkin jättää kertomatta. Ainakaan helpolla. Vuosien terapiatyön jälkeen se on aina jostain jotenkin kiinni ja olikin joku kliseisen päivänselvän trauman vaikutus lapsuudesta. Se avataan ja ihminen suoristetaan ja sitten ei enää ole hätäisiä suudelmia väärissä paikoissa tai kiellettyjä katseita täysin väärässä seurassa. Sitten on oikea elämä, jossa postilaatikko ei katoa ja unohdu käydä katsomassa ja jossa ihmissuhteet eivät ole pahvisia kertakäyttömukeja, vaan ehtaa ja aitoa muumimukia.

Mutta on se kyllä kerrassaan mainiota olla ihan sekaisin. Ja niin kerrassaan pahasti sekaisin, että rakastaa ja vihaa ja sitten pidän kiinni hänestä tavalla, jonka tiedän olevan kaikella tapaa väärin. Hän koittaa aina välillä kyseenalaistaa, koska sisimmissään tietää, että se miten pidän kiinni, on liian väärin. Mutta lopulta kuitenkin pysyy siinä. Ja niin se menee. Sytytän kynttilöitä ja hakkaan kirjoituskonetta sormet kipeiksi asti. Lopulta selailen sivuja täynnä omituisia sanoja, tekoja ja tunteita. Lupaan itselleni polttaa ne sanat pois, koska kaikenlaisen symbolinen polttaminen on siistiä. Häviän korttipeleissä, jos keskityn kaikkiin muihin juttuihin liikaa, koska silloin unohdan katsella niitä kädessä lepääviä kortteja, jotka joku kusipäinen jakaja jakoi. Välillä voitan elämässä, kun en katsele niitä kortteja mitä sain. Koska elämää ja korttipelejä ei kuitenkaan voi verrata, edes vaikka haluaisi tehdä tekstistä vielä runollisempaa, niin en vedä sitä johtavaa ja kaiken tiivistävää, helvetin kaunista ja ymmärrettävää yhteyttä korttipakkojen ja elämien keskellä tähän. Ja niin, siksi kun sitä ei ole ja mitä ei ole niin sitä ei ole ja minä sanon että en ole tai en ala. Harvemmin alan ja ennemmin olen.

Siinäpä se oli. Jostain kai tuli syvemmältä, kuin mitä itse ensin ajattelee. Mutta hei, kaikki on hyvin, kun nuket tanssivat sormien alla ja yleisö haltioissaan lihoo 200 kiloiseksi. Kaikki on hyvin, kun ollaan sairaita lihansyöjiä, riippuvaisena mitä häiriintyneimmille asioille. Kaikki on täydellisesti, jos tajutaan, että meillä on kaikki hyvin, kun kulutetaan vielä enemmän. Suosi suomalaista ja helvetti alista pakolaista. Ajattelin tarttua kiinni pienistä asioista jatkossakin ja antaa suurten tarttua kiinni minusta. Elämän rasvaisten läskisormien puristaa kanankoipi jalkaani keskiviikko yönä, kuin muistutuksena, että en ole aikuinen vielä. Ja se johtuu siitä, että unohdan käydä postilaatikolla ja laittaa parkkikiekon.

Jälkeen päin lisättyä: Käytän kuulemma aineita. Ja tässä kerron kaikille 14 julkisesti muka lukevalle ja sitten niille salaa vilkuileville ja jopa myös niille, jotka kertovat ihan avoimesti vilkuilevan, että tämä on ihan tosi puhetta. Käytän aineita kuin hullu! Makeutusaineita, happamuudensäätöaineita, kynsilakanpoistoainetta sen verran harvemmin, että kynnet on aina ihan hirvittävän näköiset ja kaikenmaailman aineita. Ja sitten sanon vielä loppuun, että aion jatkossakin käyttää aineita, ehkä piikittää kannabista ja jäädä ikuiseen kannabiskierteeseen, josta minua ei saa irti. Mutta aineita tulee kyllä käytettyä, enemmän ja vähemmän. Ottakaa te ihan rauhassa, koska aika moni tai melkein kaikki käyttää aineita. Me ollaan aineita ja aineet tekee aineille juttuja. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti