tiistai 19. huhtikuuta 2016

Ajattelen aurinkoisia ajatuksia, kun kirjoitan sinusta

En tiedä mitä sanoa ja miten sanoa ja miten kirjoittaa. Se on todella harvinaista, suorastaan ainutlaatuista. Se tuntuukin erilaisuudessaan laittoman hyvältä, inspiraation totaaliselta puuttumiselta ilman paineita. Minun ei välttämättä tarvitse, jos en osaa.

Mutta vaikka en osaisi, niin silti haluan ja minä kirjoitan niistä käsittämättömistä asioista ja niistä järkyttävän nopeista perhosista, jotka lentävät vatsassa tätä nykyää päivittäin. Ei hetkeä tai aikaa, jolloin olisin rauhassa ilman voimakkaita tunteita ja loputtomia ajatuksia. Aina kun luulen, että voin rauhoittua ja uppoutua seesteiseen tunnottomuuteen (mikä muuten on kerrassaan ihanaa), niin nousen uudestaan nopeasti tunteiden harjalle ja huomaan olevani kerrassan jännittävässä tilanteessa. Joskus se tilanne on niin täynnä kipua, että voin kuiskaillen kyynelten seasta sopertaa, että minuun sattuu. Joskus se on niin täynnä jännitystä, että joudun nousemaan penkiltä ja kävelemään ympyrää työpisteen edessä. Joskus se on niin mukanaan vievää, että hukun siihen, tukehdun siihen ja uppoan siihen, juuri niinkuin tunteisiin normaalistikin uppoudutaan. Ja ne eivät koskaan jätä rauhaan tai anna järjelle sijaa. Koen olevani puhtaasti vain tunteellinen hölmö.

Mutta ehkä pääsen itse asiaan. Vai olikohan minulla edes asiaa, kun aloitin niin vauhdillaan kirjoittamaan syvältä pulppuavaa tekstiä. Ehkä asiani oli se, miltä tuntuu lukea Harry Potteria Spiderman lakanoissa Malmilla ja syödä aamupalaksi suklaata. Tai ehkä se, miltä tuntuu istua yksin junassa ja nauttia siitä itsenäisyyden tunteesta. Tai ehkä halusin kirjoittaa siitä, kun pelkäsin ennen kaikkea kaikkea ja sitten tuli kaikki ja en pelännyt edes kuolemaa.

Oletteko koskaan istuneet sellaisen ihmisen kyydissä, joka ei pelkää kuolemaa?
Tai nauraneet sellaisen ihmisen kanssa, joka on loppujen lopuksi sekaisin?

Eilen yöllä kun saavuin kotiin reissulta, istuin sängyn laidalla ja tavoittelin hämärässä laturin päätä. En tiedä mikä sen tunteen silloin aiheutti, se kun hapuilin ja jouduin puolittain nousemaan sängyltä saadakseni sen vai se, kun pihavalot kajastivat harvinaisen kolkosti vaaleiden verhojen läpi. En tiedä mistä se äkillisesti kumpusi, kenties paljaista jaloista, joista toinen kosketti viileää lattiaa, mutta jostain se tunne tuli. Tuntui, että kaikki oli ollut liian myrskyä liian kauan. Kun astuin ulos autosta loppu metreillä ja olin kirjoittanut jotain niin jännittävää, että vatsa oli pullollaan piripäisiä perhosia, huusin kurkku suorana tyhjään metsään vapautta. Minähän rakastin irtonaista elämää ilman tasapainoa. Minähän rakastan tunteiden aallokkoa ja mystistä tulevaisuutta. Mutta siinä hetkessä, kun tavoittelin kolkossa valossa laturia, tunsin oloni väsyneeksi ja turvattomaksi. Ja kun ummistin silmäni, ajattelin villejä asioita, joista olin varma, etten koskaan tekisi.

Ja aamu valkeni, olin taas siinä tilassa missä olen yleisesti. Vaikka aamu oli mielestäni aika ruma, niin kun se hitaasti valkeni ja muuttui päiväksi, siitä tuli kaunis ja rakastin taas uudestaan elämäni absoluuttista päättömyyttä. Itseasiassa se jännitys ja kepeys tuntui taas mukavalta ja edellisen yön pimeä hetki laturia tavoitellessa oli painunut jonnekin syvälle. En tuntenut sen poistuneen, mutta ainakin se oli niin syvällä, ettei vaikuttanut enää mihinkään. Ja kun kaiken harmauden läpi vaelsin töihin ja silti aurinko paistoi, vaikka ulkona oli sateista ja synkkää, niin minä lopetin jännittämisen ja miettimisen. Minä tein päätöksiä ja päätin hypätä, vaikka en tiedä kestääkö köysi. Vaikka kukaan ei ole siinä vieressä varmistamassa, että oliko fiksu päätös vai ei, niin aion hypätä silti. Naurettavaa mielikuvituksettomuutta on verrata päätösten tekemistä hyppäämiseen, mutta todellisuudessa se tuntuu siltä. Ottaa mahasta ihan samalla tavalla.

Tiedän, että vaikka minuun sattuu aika helposti ja että se kipu on aina absurdin voimakasta ja lamaannuttavaa, niin en silti välitä. Kertakäyttöinen elämä, ilman tietoa tulevasta, on ainut lohdutus kivun hetkellä. Silloin kun sattuu, niin sattuu saatanasti ja olkoon ihan sama mikä sattuu. Ja vaikka tietää, kuinka naurettava syy se mahdollisesti on, niin se ei kipua poista. Ainut, mikä auttaa tässä hetkessä ja kivun hetkessä, on tieto, ettei se ole ikuista. Ja vaikka sillä hetkellä luulisi, että tämä perkeleen tunne ei katoa, niin kyllä se katoaa tai ainakin uppoaa rintalastan alle, ei sydämeen, vaan varsinaiseen kipupisteeseen, jonne sattuu. Käpertyy itseensä, kuin koira petiinsä ja sitä ei taas hetkeen muista. Sitten kun haukkoo henkeä ja osoittaa sormella rintalastan alle, ei sydämeen, niin muistaa taas sen olemassa olon. Hankalinta varmaan on hyväksyä, että kun sattuu, niin saattaa sattua rintalastan alta koko kehoon. Sanoin, että sattuu täältä (osoittaen kohtaa keskellä kehoa) ja sattuu täältä joka paikkaan. Se leviää kuin juoru maalaisten huulilla, suoraan sieltä syvimmästä kohdasta sormen päihin, päälaelle ja varpaisiin, täyttäen jokaisen kolkan ja kohdan itsellään. Ja sitä on myös rakkaus. Kipu, juorut ja rakkaus, yhtä voimakkaita ja leviäviä.

Jos jollain on airot tai karttaa tai jotain, millä saisi aallokon rauhoitettua, niin voi kertoa. Huudan kyllä sitten lujaa, jos tarvitsen pelastusliivejä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti