maanantai 28. syyskuuta 2015

Majavan elämä

Olen ollut majava.

Rakentanut itselleni padon.

Niin korkean ja niin suuren, ettei se enää kestä.

Ja nyt saatte kokea sen tulvan, joka aiheutuu tämän padon rikkoutumisesta.

Aloitan muistiinpanoilla kesältä. Tai ihan ensin tiivistän kesää, ihan hullua ja mieletöntä kesää. Kesää, jolloin minut herätettiin ja nyt minä olen hereillä. Paremmin valveilla kuin aikoihin. Ja nyt olen joutunut käymään läpi muutoksia, joita en itsekään aina tajua. Parisuhteen loppu, itsenäistyminen ja tulevaisuuden suunnitelmien muutokset. Niin, nyt minä olen vähän erilainen.

Ja en aloitakaan niillä muistiinpanoilla. En laitakaan niitä. Käännän kelkkaani, takkiani ja villasukkiani.

Olen kirjoittanut niin paljon muualle kuin tänne, että nyt tuntuu ihan absurdin vaikealta aloittaa. On niin paljon sanottavaa, niin monta aihetta käsiteltävänä, niin paljon, että ei oikein osaa aloittaa. Tiedän, mistä te lukisitte mieluiten. Tiedän, mikä teitä kiinnostaisi eniten, mutten aio kirjoittaa siitä. Se ei ole vielä siinä tilassa, että sitä voisi mitenkään avata, vaikka mielenkiintoista se sinäänsä olisikin.

Ajattelin purkaa ajatuksiani, joiden kanssa olen pyörinyt. Ihan ensimmäisenä elämästä. Tässä on minulle sattunut vaikka ja mitä ja olen puolet elämästäni pelännyt kuolemaa. Varmasti yli puolet, koska ensimmäisellä luokalla pelkäsin "Hilleriä", joka oli paha setä. Pahoja setiä oli hyvä yhdistää kuolemaan. Pelkäsin yhdessä välissä niin sairaalloisesti kuolemaa, että tarvitsin jo apua. En voinut nukkua, opiskella tai elää. Naurettavaa pelätä kuolemaa niin paljon, ettei voi elää. Sitten tuli kesä, kesä jolloin heräsin maailmaan. Olin yksin ja koskettelin ajatuksillani maailmankaikkeutta. Olin huomannut, että ihminen voi noin vain kadottaa otteen elämästään ja se ei haitannut. Se tuntui hyvältä, koska tuntui, että olin päässyt vapaaksi häkistä. En pelkää enää kuolemaa ja näen tulevaisuuden toiveikkaampana, kuin koskaan. Minulla on mahdollisuuksia ja minulla on ajatuksia. Tuntuu, että vihdoin hengitän. En anna peloille sijaa, koska se ei ole tarpeellista. Minulla on kaikki nyt hyvin, enkä pelkää tulevaa. Voin kuolla huomenna, mutta ennen sitä tajusin jotain. Tajusin arvostaa elämää.

Elämän arvostaminen. Se unohtuu niin monelta. Keskitymme turhamaisiin asioihin niin paljon, että teemme niistä yksinkertaisen todellisuuden ympärillemme. Kun päästää irti huolesta ja murheesta. Kun ei enää jaksa kiinnostaa tekeekö nyt varmasti oikein ja sanooko joku jotain, niin helpottaa. Jos hyväksyy, ettei elämän kuulukaan olla helppoa, on sen vaikeuden vastaanottaminen helpompaa. Jos tietää, että on olemassa tulevaisuus, musertava ja synkkä tulevaisuus, voi vaan hitaasti lipua sinne. Keksin keskittyä tähän hetkeen ja olla tässä hetkessä täydellisesti. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että lipsun ajatuksiini keräilemään tähtiä taivaalta suoraan taskuihini. Keksin, että välillä sattuu, itkettää, musertaa, masentaa ja kaikkea muuta. Keksin, ettei haittaa, vaikka välillä sataa vettä ja sumu peittää järven. Niin kauan, kun ajattelee ja haluaa kehittyä, on toivoa. Ja niin kauan, kun on romantisoija, idealistinen hölmö, joka saa tunteista yliannostuksia, niin niin kauan tämä hetki riittää.

Ja mitä tulee elämän arvostamiseen (nyt pakollinen, ajankohtainen kannanotto) niin meidän tulee muistaa asemamme tässä maailman kaikkeudessa. Sillä aikaa, kun me valitsemme kaupassa parhaimman näköistä vaatekappaletta kaappiin, tai minun tapauksessani autoon tai pussiin, pyörimään, joku valitsee elämän ja kuoleman välillä. Joku ei näe hyvää missään, pelkkää loputonta yksinäisyyttä ja epätoivoa ja pohtii kuinka päättää sen kaiken. Samaan aikaan kun me kiusoittelemme toisiamme nälkäkiukuistamme ja suurimmista ähkyistä, joku jossain ei muista tunteneensa muuta kuin nälkää. Ja silloin kun me itkemme turvallisessa kodissamme, tavaroidemme ympäröimänä, rahattomuuttamme, joku käpertyy kadulle ja katoaa maailmaan, niin kuin me katoamme yltäkylläisyyteemme. Meillä on hyvin tässä ja nyt. Jollain on huonosti nyt. Meillä on välillä huonosti.

Joku sanoi joskus, ettei kahta, noin kaukana toisistaan olevaa, vaan mitenkään voi suhteuttaa, koska se näyttää absurdin julmalta ja on muutenkin vääristävää. Miksi ei? Miten meidän ajattelumme on hyvää? Me keskitymme kilpailemaan, parantamaan kilpailua, tuottavuutta ja saamaan, tottakai, rikkauksia. Ahneus. Ja on niin viekoittelevaa olla tekemättä tunteisiin vetoavia vertailuja ja suhteutuksia rikkaiden ja köyhien, hyvä osaisten ja huono osaisten välillä. On mukavaa upottaa hyvä osaiset uneen ja saada heidät tuntemaan outoja, väärin kohdistettuja vihan purkauksia. On viihdyttävää herättää puhdas ja pulppuava, historiallisen kaunis viha. Se inhimillisyys, mitä meissä on, on helppo ja kevyt unohtaa. Se solidaarisuus, oi, solidaarisuus ja humanitäärisyys. Niille on kaivettu kaunis hautapaikka, heti avioliiton viereen.

Kärjistin ja vedin yli tunteiden viemänä.

Jos joku ei nyt jostain syystä ole tajununt, niin olen yltiöromanttinen, naurettavan idealistinen ja mahdottoman vapaamielinen. Tahdon ymmärtää maailmaa, sen sairaimpia yksityiskohtia, sen syvimpiä kuiluja. Tahdon nähdä ja kokea maailmaa, sen loistavimpia piirteitä, sen kauniimpia puolia. Eikä se tarkoita, että pitäisi matkustella jokainen kolkka läpi, se on erilaista maailman näkemistä. Tärkeää ja avartavaa, mutta tässä tapauksessa erilaista. Tahdon nauttia syvemmällä asteella tästä kaikkeudesta, missä olen. Saan käsittämättömiä tunteita, kun kuljen yksin maaseudun hiljaisuudessa, öisen kaupungin valoissa, yksin ajatuksieni kanssa. Minusta todella tuntuu, että maailma puhuu, kun sitä haluaa kuunnella. Ja kun kuuntelee, ei tarvitse uskoa jumalaan löytääkseen rauhan.

Nyt vielä myönnän, että tunnen surua, enkä tosiaan ole onnellinen jatkuvasti. Tunnen mahdottoman pinnallisia tunteita ja tietoisesti painan ajatuksia pinnan alle. Toimin väärin, vastoin omia ajatuksiani ja kamppailen tyhmien asioiden parissa. En päästä irti, en pidä kiinni, enkä ole tyytyväinen. Se on osa elämää, muttei kokonaisuus. Minä tiedostan ongelmat, opiskelen niistä ja koitan keksiä, miten itse voisin auttaa tai vaikuttaa. Olen vain ammattikoulussa, opiskelen vain matkailua, mutten koskaan ole janonnut näin paljon tietoa. En ole halunnut hautautua maailmaan näin paljon koskaan aikaisemmin.

Jos Samuli lukee, niin älä naura.

Jos Anni lukee, niin selvisitkö tänne asti?

Jos tosikko lukee, niin irroita, katso joku ihan huippu dokumentti, kuuntele Queeniä ja kävele kaupungilla yöllä.

Jos idealisti lukee, niin laita viestiä! Olisi kiva saada pohtivaa seuraa, pyörittelemään isoja kysymyksiä absurdilla ja romanttisen vääristyneellä tavalla. Eli ihan liian tunteikkaasti, Queenin soidessa taustalla.

Peace and love!

http://areena.yle.fi/1-1594821
https://www.youtube.com/watch?v=HgzGwKwLmgM






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti