keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Eksyksissä

Mikä minä olen ?

Olen kelkasta pudonnut, jonnekkin kuoppaan kapsahtanut. Olen tuuliajolle jäänyt, unohdettu lelu kaapin kätkössä. Olen eksynyt lammas valtiomme pyörissä. Olen hämmentynyt maalaistyttö New Yorkin keskustassa. Olen keskellä metsää, vailla polkua. Olen hukassa.

En näe tulevaisuutta, kukapa sinne näkisikään? En usko, että minulle on kirjoitettu mitään. Näen tyhjiä sivuja elämäni kirjassa, eivätkä ne tunnu edes odottavan kirjoittamistaan. En edes halua kirjoittaa niihin mitään, kun ilmeisesti en osaa kirjoittaa. Kun katson taaksepäin näen sivut puolittain kirjoitettuna, muste on levinnyt jokaiseen suuntaan ja tahmannut jotkut sanat pois. Kun selaan sivuja, huomaan ettei joitain päiviä ole edes kirjoitettu. Missä minä olen ollut? Tämä siis kuvainnollista. Olen maailman surkein päiväkirjan pitäjä.

Minusta tuntuu, että seison paikallani ihmisvirrassa. Muut rientävät innoissaan asioiden parissa, pyyhältävät takin liepeet naamalleni osuen ohitseni. Koitan tarrata johonkin, mutta käteni luisuu. Koitan mennä mukaan, ottaa edes yhden askeleen, mutta jalkani pettää. Tuntuu, että tähän minut on nyt jätetty ja tästä minä en pääse. Muut kirjoittavat elämän kirjojaan ja minä pureskelen mustekynän päätä ja tuijotan tyhjänä ammottavia sivuja. Haluaisin kirjoittaa eteenpäin, haluaisin, että joku olisi kirjoittanut jo. Muttei kukaan ole tehnyt mitään, enkä minäkään tee. Olen kivi ihmisten joessa, minä en liiku, en hievahda.

Olen yrittänyt. En voi sanoa olevani täysin turha, mutta jatkuva epäonnistuminen kalvaa pienenkin uskon siemenen ylös minusta. Ylös pois, ihmiselle joka on niin potenttiaalinen ja hyvä, että ansaitsee uskoa itseensä. Minä en usko, en usko tulevaisuuteeni, en usko itseeni. En usko, että minulla on mahdollisuuksia. Tuntuu, että olen labyrinttiin eksynyt. Löytänyt sadannen umpikujan ja jäänyt tuijottamaan sitä. Hyväksynyt, että en tule koskaan pääsemään pois, antanut lopullisesti periksi.

Minulla on kuitenkin kaikki hyvin, eiköstä vain. On koti, poikaystävä ja perhe. Ja ihan hirveästi tavaraa, niin paljon, ettei siitä kaikesta voi edes kuvitella pääsevänsä eroon. En tiedä olevani sairas, en ole uupunut tai väsynyt. Jaksan odottaa huomista ja Juhannusta. Jaksan odottaa ja nähdä ystäviä ja jaksan suunnitella. En ole siis tämän Suomen mukaan mitenkään huono tai avun tarpeessa. Olen äitini mielestä saamaton ja laiska ja itsestäni tuntuu, että alan oppia siihen. En jaksa enää vedellä naruja. Alan hyväksyä pahimmat piirteni kokonaisuuksina. Alan hyväksymään, että olen vain niitä kahta piirrettä. Olen myös helppo, enkä osaa sanoa tarpeeksi napakasti EI. Sydämeni on täynnä kylttymätöntä rakkautta ja vihreät silmäni tuikkivat lapsellista sinisyyttä. Olen lahjoittajana kolmessa eri järjestössä, koska mikään minussa ei sanonut ei. En nähnyt, että eihän minulla itsellänikään ole rahaa lahjoittaa. Mutta on minulla paljon enemmän kuin sillä teltassa asuvalla perheellä. Minun tulee lahjoittaa, koska olen saanut niin paljon hyvää itselleni. Olen niin etuoikeutettu, että minun kuuluu lahjoittaa ja tinkiä omasta tuhlaamisestani.

Minusta ei ollut puhelinmyyjäksi. Ei todellakaan. Minä rakastan ihmisiä, niitä syöpäläisiä tälle maailmalle. Ihan kaikenlaisia: lihavia ja laihoja, tummia ja vaaleita. Rakastan kaikkia nauruja ja rakastan sitä, kun minua rakastetaan takaisin. En ole aina ollut tämmöinen, mutta onneksi olen kasvanut olemaan tämmöinen. En siis jaksanut kuunnella joka ikinen aamu iltapäivään saakka silkkaa, silmitöntä vihaa. En kestänyt kuunnella henkilökohtaisuuksia tai suoraan kohdistettuja loukkauksia. En kestänyt rakkaudetonta maailmaa. Enhän minä sillä hetkellä ottanut niitä itseeni, eiväthän ne tuntuneet miltään muulta kuin "voi paska":lta. Sitten lähdin pyöräilemään kotiin, tottakai kaupugin läpi. Poljin ylämäkeen ja vastatuuleen aina. Hassua. Mutta kyllähän te tiedätte miten ihmiset katsovat toisiaan. Ihan mielenkiinnosta katseet aina kohtaa. En tunne ketään, eikä kukaan tunne minua, mutta silti tunsin olevani paha syöpä ihmiskunnassa. Kaikki ennen niin neutraalit katseet olivat muuttuneet silkaksi vihaksi ja halvekumiseksi. Siis minun päässäni. Tuntui, että siinä kun valoihin pysähdyin ja katsoin vasta puolella seisovaa keski-ikäistä miestä, hän katsoi takaisin halveksien. Poljin aina kotiin niin kovaa kuin jaksoin ja käperryin sohvalle. Itkin iltaisin ja öisin ja ahdistuin. En halunnut mennä minnekkään. Joten luovutin. Olin heikko, olin luovuttaja. Kuka ikinä haluaisi tämmöistä herkkistä palkkalistoilleen?

Ulkoinen paine meinaa tukahduttaa minut. Kaikkialta silmien eteen väkisin työntyvä täydellinen elämä, toisten elämä. Täydelliset päivät, jokaiset onnistumisen hetket. Kaikki ne odotukset ja muotit, mihin minun tulisi asettua. Minkälainen vartalon pitäisi olla, entä millainen koti pitäisi löytyä. Onko lompakossa varmasti salikortti ja onhan lenkkarit matkassa. Söitkö varmasti puhdasta ruokaa, etkai juuri syönyt suklaata. Älä juo alkoholia, älä tee niin kuin haluat. Etkai pelaa pleikkaria, se on lasten ja lastenmielisten hommaa. Syö nyt lihaa, olet ihan naurettava kun et syö! Ha, olet ihan luuseri, mitä luulet saavuttavasi tuolla syömättömyydelläsi? Mitä luulet oikeastaan olevasi? Senkin köyhä ja laiska.

Miten pahasti ihmisen pitää kadottaa itsensä ennenkuin voi taas löytyä? Haluaisin olla vain kupla ajattomuudessa. Haluaisin olla ilman ajatuksia. Haluaisin olla taivaan lintu ilman huolia. Haluaisin olla tiilitalo kukkulalla. Haluaisin olla vakaa, riippumaton ja onnellinen.

Elämästä ei pidä luopua, onhan se aivan loistava lahja. Jotkut eivät saa mahdollisuutta, joillekkin ei ole suotu mitään hyvää. Joidenkin tarinat katkeavat jo ennen alkamistaan. Toisten tarinat ovat katkonaisia, hävinneitä ja toivottomia. Jotkut tarinat menestyskertomuksia ja jotkut itselleen täydellisiä. Arvostan kaikkea mitä olen saanut, koska toiset eivät saa edes sitäkään. Minkälaisen tarinan minä haluan kirjoittaa? Mitä minä haluan olla tulevaisuudessa? Haluan säilyä hyvänä ja oikeudenmukaisena ihmisenä. Tahdon aina erottaa pahan hyvästä, oikean väärästä tai edes yrittää. En tahdo luopua niistä hyvistä asioista mitä olen. Tahtoisin uskoa huomiseen ja itseeni. Tahtoisin nähdä jotakin muutakin kuin epäonnistujan. Olisi ihana tietää, edes kerran, että on menossa oikeaan suuntaan. Että on tehnyt oikeita valintoja. Olisi ihana tuntea kulkevansa eteenpäin, eikä jääneensä paikalleen tai jopa peruuttavansa. En tahdo luopua elämästä, en koskaan. En tahdo menettää mahdollisuuksia, mutta silti huomaan niiden vain valuva sormien välistä.

En luovuta, mutta minne menisin ja mitä tekisin. Voisiko joku kerrankin tulla sanomaan, että Katja, vitsi kun olet hyvä juuri noin. Voisinko lopettaa sen säälittävän hyvien puolien etsimisen ja keksiä jotain todellista. Mutta tällä hetkellä olen kaikkea edellä mainittua ja ihan eniten olen tyhjät kuoret. Tuntuu, ettei minulla ole tälle maailmalle mitään annettavaa. Olen turha osa tätä, mutta olen silti kiitollinen elämästäni. Ja jatkan elämistä. Olen se tyttö, jota katsotaan kadulla vilkaisten ja joka saattaa alkaa itkeä keskellä toria. Olen se, joka etsii epätoivon vimmalla hyväksyntää.


1 kommentti: