maanantai 3. marraskuuta 2014

Raivo, ikuinen arkkiviholliseni!

Miltä tuntuu suuttua niin paljon, että kaikki värit katoavat, että järki pimenee, että ei ole enää ohjaimissa?

Miltä tuntuu tietää sen tulevan, muttei voi estää sitä? Miltä tuntuu, kun kehonhallinnan ottaakin jokin tunne?

Miltä tuntuu kun päässä napsahtaa? Kun menettää otteen kaikesta? 

Entä miltä tuntuu katua sitä? 

Jotenkin minusta on jo kauan tuntunut, että tästä aiheesta on pakko kirjoittaa. En ole vielä koskaan napsahtanut pahoin ja tehnyt mitään peruuttamatonta. Olen puristanut käsipeiliä nyrkissä, sormet valkeina ja koittanut kaiken sen vihan takaa huutaa ja estää sen heittämisen. Olen suuttunut turhimmista asioista ja huutanut kaiken rivouden, karmeuden ja hirvittävyyden, mitä mieleni on koskaan juolahtanut. Jälkeen päin olen hävennyt, itkenyt ja katunut. Olen ollut niin pettynyt, että toinen suuri tunne, suru, on ravistellut koko kehoani.

 Raivo, viha, tempperamentti. Olen perinyt sen isältä, sen uskomattoman epäonnisen taidon kokea tunteita vahvasti, etenkin vihaa. Isä osasi suuttua tietyssä mielentilassa ihan kaikesta. Ja millä desibeleillä! Ei ole yhtään epäselvää, mistä olen perinyt hirvittävän luonteenpiirteeni, jonka pyrin kätkemään perheen ulkopuolisilta. En raivostu lähimmille ystävillenikään niin paljon ja sillä tavalla, kun perheelleni voin raivostua. Purkautuakseen ilmoille, sellainen tunteen ääripää ilmeisesti vaatii täydellistä luottamusta ja rentoutumista ympärillä oleviin. Sitä on myös ulkopuolisen, ihmisen, joka ei koe sellaista raivoa ja vihaa, vaikea ymmärtää. Koitan nyt kuvailla tarkasti miltä se tuntuu.

Jokin käy ärsyttämään. Se on pieni ja ruma, kuin se joskus mainostettu "pikku nälkä". Se on jossain mielensopukoissa, pienenä, mutta huomattavana. Tiedostan sen, tunnen sen ja huomaamattani ruokin sen. Pikku hiljaa tajuan istuvani junassa, jota ohjaileekin tunne, nimeltä raivo. Raivo on tätä "pikku nälkää" isompi, valtavampi ja kamalampi. Sillä on ainoastaan yksi pyrkimys. Satuttaa. Se on täysin negatiivinen ja lapsellinen, eikä osaa riidellä muutein kuin huutamalla ja sekoamalla, sanoilla, joiden ei pitäisi olla edes olemassa. Minä katson hiljaa vieressä. En edes tiedä katsonko, koska todellisuud on sillä hetkellä epäselvää. Raivo ei osaa ohjata junaa. Se ei tiedä mitään muuta, kuin määränpään. Sen määränpää on loukata ja sinne on päästävä. Se kokeilee kaikki keinot: huutamisen, paiskomisen, solvaamisen ja lopulta pääsee päämääräänsä. Se tyydyttyy ja kaikkoaa, jättäen vierestä seuranneen Katjan ja järjen lopen hämmästyneenä tutkailemaan. Katja jää siihen raivon aiheuttamaan sotkuun. Järki jää selvittämään tilannetta, mitä ei voi selittää. Suru ja häpeä tulevat järjen avuksi. Katumus pyrkii korjaamaan tilanteen. Pyytämään anteeksi. Yrittää tehdä jo tehdyn tekemättömäksi. Vaikka järki tietää, ettei se ole mahdollista. Sinä teit sen jo.

Joskus Raivo ei vain saa haluamaansa. Se on mennyt jo jokaisen ojan ja kiertotien kautta, muttei saa mitä haluaa. Silloin Raivo sekoittaa kaiken, pahemmin kuin ennen. Nyt se pyrkii herättämään huomiota, se iskee järkeen ja ajatteluun, se ihan todellakin sekoittaa kaiken. Paniikkikohtaus. Raivo on mennyt sokeaksi, juna on tippunut syvään, pohjattomaan kuiluun. Mikään ei ole enää hyvin. Keho tärisee, ääni värisee, hengitys salpautuu. Halaa! Halaa tämä pois! Halaa, vaikka juuri huusin mitä kauheimpia asioita. En mahda enää mitään! Minulla ei ole ohjia! Auta.

Lopulta rauhoitun. Aika nopeasti itseasiassa. Suutun tulisesti, mutta lepyn nopeasti. Olen pettynyt itseeni, en silläkään kertaa voinut pysäyttää sitä. Katselin vierestä, tiesin sen tulevan, mutten tehnyt mitään. En osannut. En kyennyt. En ollut tarpeeksi vahva. 

Toivon, että ihmiset alkaisivat ymmärtämään tälläistä käytöstä jollain lailla. Edes jollain pienellä alkeellisella tavalla. Tämä on sairas luonteenpiirre, mistä koitan päästä eroon. Minua on harvoin ymmärretty. Yleensä raivoissani puran sitä tunnetta ja se purkautuu niillä sanoilla, jotka satuttaa. Sillä hetkellä on tarkoitus satuttaa. Oikeasti en tarkoita niitä sanoja. En ole varmaan koskaan tarkoittanu "kohtauksissani" huutamiani asioita. Niissä harvoin on mitään järkeä tai juonta, koska kuten jo mainittua, sitä ohjailee tunne, eikä järki ja loogisuus. Tämän minä tahtoisin ymmärrettävän. Ossin on vaikea tajuta, miksi olin "hullu". Sitten isä kuoli ja minä pahenin. Ossin oli vaikea nähdä sitä tuskaa ja kuinka huono ote minulla oli itseeni. Veljenikään ei ymmärtänyt sitä, vaan otti sen vastaan pahimmalla mahdollisella tavalla. Hän soti raivoani vastaan ja ruokki sitä. Äiti ymmärsi sen. Hän sentään eli samanlaisen raivokkaan ihmisen kanssa 20 vuotta. Hän ymmärsi usein, mutta joskus hänenkään ymmärrys ei riittänyt. Ylitin joskus rajan niin pahoin, että vaikka toivoin ymmärrystä, niin tiesin sen olevan mahdotonta. Silloin ei auttanut selittely ja anteeksi pyytely. Vain aika pystyi silloin korjaaman sen.

Suutun nykyään aiemmin kuvatulla tavalla vain harvoin, kun ennen se saattoi tapahtua monia kertoja viikossa. Olen oppinut tunnistamaan vaaralliset tilanteet ja olen pyrkinyt kehittämään oloani mukavampaan suuntaan, Olen koittanut oppia virheistäni. Ja olen kehittynyt. Kun tiedän, mitä pahimmillani voin olla ja miten siihen voin ajautua, olen oppinut välttelemään sitä. Olen pikkuhiljaa oppinut suuttumaan lempeämmin ja joissain tilanteissa raivo on pysynyt kokonaan kadoksissa, kun "pikku nälkä" on taistellut sitkeästi pikku kiukutteluillaan. Olen myös kasvanut aikuisemmaksi ja oppinut tuntemaan itseni ja ympäristöni paremmin. En ole enää se kaistapää teini.

Silti joskus romahdan. Niinkuin kerran, tässä ihan vähän aikaa sitten. Vesilasi kaatui sänkyyn keskellä yötä ja kasteli minun nukkumapuoleni ihan märäksi. Ei siinä voinut nukkua. Se oli vahinko, johon molemmat osallistuivat. Ossi ojensi pimeässä lasia ja minun käteni kaatoi sen sänkyyn. Tunsin raivon tulevan väsymyksen ja unen takaa. En ole pitkään aikaan tärissyt raivosta niin ja kaivannut apua. En ole pitkään aikaan menettänyt otetta sillä tavalla. En saanut apua, koska olin jo loukannut toista. Jouduin itse auttamaan itseäni ja saamaan paniikkikohtauksen. Vain, koska ensin oli ohjaksissa ihana ystäväni raivo.


Tämä teksti on omistettu kaikessa ymmärtäväisyydessään ihmisille, joilla on surullisen lyhyt pinna. I can feel you!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti