keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Minä täällä vaan vetistelen uudessa kodissa!

Olen aika huono kirjoittamaan suunniteltuja tekstejä noin ylipäänsä. Minulla on paljon potenttiaalisia alkuja ja nopeasti tyssääviä loppuja. Eikun, eihän niitä loppuja ole ollenkaan.

Selailin tänään monen mutkan kautta omia vanhoja blogitekstejä ja koin samankaltaisia tunteita, kun lukiessa vanhaa päiväkirjaa. Kylmiä muistoja, hämmentyneisyyttä ja syvää häpeää. Ensinnäkin, en voi käsittää niiden kirjoitusvirheiden määrää teksteissäni. Essi, jos luet tätä, niin olen vilpittömästi pahoillani. Tiedän jonkun asteisesti mitä tuskaa olet kokenut lukiessasi näitä vongerruksia ja mitä tuskaa tulet kokemaan. Siinä vaan kun ajautuu niin kovin kirjoittelemaan, ei aina tajua mitä ne sormet tuottaa. Toisekseen, olen ollut hyvin teini silloin. Kun näkee niiden tunteiden määrän ja muistaa sen kaaoksen, niin ihan puistattaa. Vaikka kuinka 16-kesäisenä väittää, ettei ole enää teini ja pahin murroikä on takana, niin voi herranen aika. Kyllä näin 19-kesäisenä voi valehdella, että silloin oli pelkkä hullu pommi vailla mitään käsitystä mistään.

Siitäpä siis aihetta tälle tekstille. Minusta ei ole aikoihin kuulunut mitään, olen viettänyt niin sanottua hiljaiseloa blogin puolella. Johtuu varmaan siitä, etten koe enää olevani niin tunteikas ja teinimäinen kun mitä kolme vuotta sitten olin. Joskus tietenkin kaikki tunteet ovat päällekkäin pinossa riitelemässä keskenään nakkisämpylästä. Eli toisin sanoen, tuntuu hirveästi tunteita. Mutta nykään kuitenkin harvemmin tämmöistä. Pienenä kirjoitin aina listan mitä on muuttunut, ihan niinkuin saaden itseni taas kärryille. Vakavasti nyt harkitsen sitä.

Koska on niin paljon aikaa viime kirjoituksesta, olen lievästi sanottuna hukassa. Mistäpä sitä aloittaisi, kun olisi niin paljon kirjoitettavaa ja kerrottavaa. Vanhojen päivitysten innoittamana kerron tärkeimmät. Edelleen rakkauteni Ossia kohtaan kukoistaa. Eräs vastoinkäyminen mennä talvelta sitoi meidät yhteen entistä tiukemmin ja vahvemmin. Asumme nyt yhdessä Kuopiossa meidän ihanan kissanpentu Filon kanssa. Opiskelen matkailualaa hyvinkin innoissani. Elämä on miellyttävää ja ihanasti painunut omille urilleen. Mutta on yksi asia, mikä on merkittävimmin muuttanut muotonsa. Palautuminen isän kuolemasta. Olen huomannut tuon kyseisen tapahtuman olleen eräs lanka kaikkien tekstien tulvien takana, oikea syy niihin teksteihin ja tunteisiin. Olen kirjoittanut tunteitani ja aatteitani niin kuolemasta ylipäätään kuin isänkin kuolemasta. Olen purkanut tänne teidän uteliaden silmien alle aika hyvin henkilökohtaisia juttuja, mikä on yllättävää. Kirjoitin isästä viimeksi ylioppilas kokeeseeni ja se oli ehkä elämäni onnistunein teksti. Kenties joskus hamassa tulevaisuudessa hoidan sen tekstin tännekin.

Tarkemmin nyt kuitenkin. Siitä on kohta kolme vuotta, kun isä kuoli. Olen toipunut aika hyvin. Pysyn kasassa, enkä saa paniikkikohtauksia, painajaisia, enkä pelkoja. Kaikki on siis ollut todella hyvin. Tottakai asiasta puhuminen on vähän sellaista. Sellaista omalla laillaan outoa. Joskus humalassa kun on avautunut, niin ihmiset ovat jopa nauraneet sanonnoilleni. Olen saattanut kuulostaa turhamaiselta ja jotenkin kylmäsydämiseltä, muttei se ole todellakaan koko totuus. Ei puoliakaan. Se ikävän määrä, mitä tunnen joka päivä, etenkin jos edistyn jotenkin elämässäni, on ravisteleva. Luulin, että ylioppilaskokeen tekstini antaisi lopullisen päätöksen tälle tarpeelle kirjoittaa ja osittain se antoikin. Olin aika pitkälti toipunut, vaikkei koskaan sitä voikkaan olla. En ajatellut, pelännyt, surrut, vaan kuljin ja olin vahvana nuorena naisena. Olen kunnossa nytkin, mutta tässä tapahtui jotain, joka muutti taas tasapainoa.

Eräänä iltana ennen nukkumaan menoa selailin puhelintani. Facebookin etuseinällä oli kuva, jossa naimisiin mennyt tyttö tanssi kuolemansairaan isänsä vuoteen vieressä ja suukotti tätä. Molemmat näyttivät surun keskellä yllättävän onnelliselta, olihan heillä mahdollisuus edetä iso etappi yhdessä. Mietin siinä, kuinka olisikaan ihanaa, jos oma isäkin tanssisi kanssani häissäni ja olisi muutkin suuret elämän tapahtumat vierellä. Olin hetken mietteissäni, kunnes puheltiin Ossin kanssa kuolemasta. Nukahdin yllättävän helposti.

Yöllä se tapahtui. Näin unta, mikä ei sinäänsä paljon kummalisia unia näkevänä ihmisenä ole outoa. Näin unta, että niin se isä oli siinä vieressä. Näytti jotenkin laihalta ja alakuloiselta ja jopa itki. Istuin siinä puoliksi sylissä ja halasin. Isä tuntui etäiseltä haamulta, ohuelta ja hauraalta. Itkimme molemmat ja halailimme. Hyvästelin omaa isääni, joka siinä unessa oli kuolemassa syöpään. Hänen äänensä kuulosti oudolta, semmoiselta ohuelta, mutta silti vahvalta ja ponnekkaalta. Muistan elävästi miten tunsin kädet selässä ja hartioilla ja miten tunsin siinä unessa jo sen kaipuun. Se tuntui niin aidolta. Muistan, että vaikka hyvästelin, niin siinä oli jotakin toivoa seassa. Heräsin aamulla kolkkoon tunteeseen. Isä oli ollut haudassa jo kohta kolme vuotta ja taas häntä hyvästelin.

Itkin koko aamun, enkä voinut Ossillekkaan selittää mitä unessa tapahtui. Itken nytkin. Uni oli samaan aikaa ihana ja niin kamala. Mutta mikä siinä oli pahinta? Tajusin, että siitä tosiaan on kohta kolme vuotta. Siitä on niin kauan, kun viimeksi olen halannut isääni, kuulut äänen tai pitänyt kädestä. Siitä on niin kauan, että se sattuu tuhannen kyyneleen voimalla. En enää muista kaikkea, mutta muistan tarpeeksi jotta voin kaivata. Ikävälle ei tule loppua. Ja kuinka raastavaa onkaan ymmärtää, etten enää koskaan pääse koskettamaan tai kuulemaan omaa rakasta isääni. Siitä on jo nyt niin kauan aikaa, miltä se tuntuu, kun siitä on kymmenen vuotta.

En tahdo nytkään ymmärtää, että miksi minulta vietiin jotain niin suurta ja tärkeää. En käsitä koko tapahtumaa, enkä sen lohdutonta lopullisuutta. Minua kalvaa nähdä ihmisiä, joissa on joitakin piirteitä mitkä muistuttavat isästä. Haluan kiintyä heihin ja olla heidän lähellä, kuvitella, että siinä on osa isää katselemassa minua. Tiedän kyllä kaikesta, että minulla on suojelusenkeli, joka katsoo perääni. Olen selviytynyt kaikista haasteista yli, eikä mikään ole pidätellyt minua. Kiitän siitä isääni, joka antaa edelleen voimaa, jopa haudan takaa.

Loppuun tahdon sanoa kaikille ihmisille jotain. Pelkään kuolemaa kokoajan. Se vaanii elämääni kuin meidän pikku Filo vaanii jalkojani. Tajutkaa ihmiset miten hauras elämä on. Se voi mennä rikki ja jopa kokonaan tuhoutua ihan pienen pienessä hetkessä. Voit menettää jonkun, joka tuntui niin kuolemattomalta ennen, aivan silmänräpäyksessä. Kaikkeen voi jollain lailla kuolla, muttei sitä silti saisi pelätä. Elämän haurauden takia ihmiset rakastakaa, iloitkaa ja olkaa läheisienne kanssa. Tehkää juuri niin kuin itse haluatte ja rakastakaa juuri sitä ketä itse haluatte. Nauttikaa toisistanne ja omasta elämästänne. Teidän täytyy tehdä niin nyt, eikä huomenna. Voi olla, ettei huomista tulekkaan.

Näihin kevyisiin tunnelmiin päätän tämän tekstin, jonka sormet kirjoittivat yhdessä itkuisten aivojen kanssa. Rakkaat ystävät eripuolilla maailmaa ja suomea, ilman teitä en olisi tälläinen. Teissä on sitä jotain, jotain niin ärsyttävää ja niin rakastettavaa, että sydän halkeaa. Älkää pliis koskaan jättäkö  mua oman onneni nojaan, pelkän suojelusenkelin varaan. Joskus suojelusenkeli ei voi vaikuttaa maan päällisiin tunteisiin.

Ps. En oikluoe anteks kaikkki jotain yhdys sana virheet ärsytää

1 kommentti:

  1. täällähän minä! :D mutta ei ne kirjotusvirheet niin paljon paina jos on oikeeta asiaa, ts mieluummin tärkeä juttu ja pari virhettä kuin täysin virheetön ja täysin tyhjänpäiväinen teksti :) tää ainakin oli koskettava ja miellyttävä lukea valavuudestaan huolimatta. Mie tykkäisin lueskella siun juttuja enemmänkin. :)

    VastaaPoista