sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Alkoholi - kohtuudella kiitos!

Eilen illalla maatessani sängyssäni kellon lyödessä kolme, minä ajattelin. Katselin huoneen lattiaa, seiniä sen vähäisen valon, mitä ilmalämpöpumppu antaa, läpi. Hautauduin syvemmälle peittoon, kietouduin siihen tiukemmin ja itkin hetken. Ahdistus ja ärsytys ja mikä pahinta: epäonnistumisen luoma superpaska fiilis täyttivät sen makuuhuoneen mytyn pään. 

Milloin viimeksi olen ollut selvinpäin viikonloppuna? Koko viikonlopun siis. Istunut vaikka kotona ja puuhastellut terveitä asioita. En muista. En kykene muistamaan, siitä on varmaan jo yli puoli vuotta. Joka viikonloppu on pitänyt mennä, vaikkei ole tehnyt mieli. Vaikka on tuntunut pahalta, epäreilulta ja turhalta avata taas uusi siideritölkki. Joka kerta olen hypännyt autoon, korkannut ensimmäisen ja jatkanut loppuun asti. Vaikka olisinkin vannonut olevani selvinpäin. Miksi siis olen aina mennyt ?

Ryhmäpainostus on kaiken a ja o. "Mennään nyt!" "täänään juuaan!" "toinen päivä nyt menee ihan helposti". Olen sanaton. En haluaisi mennä, tuntuu pahalta kysyä: "mennäänkö tänään sinne.. Voisin ottaa muutamat?" Samalla keho huutaa, mieli turtuu ja omatunto kolkuttaa. Menen minne menenkin, jotta en jäisi porukasta. Jotta minullekkin kerrottaisiin asioita. Juon juomisen edestä, koska tuntuu etten voi muuta. Tuntuu, että jos jään kotiin, olen se "nössö tyttö" tai "petturi" tai jotain vastaavaa. Olen se, joka jää kaikesta paitsi ja johon ei voi luottaa. Aivan niinkuin joka viikonloppuinen juominen jollain lailla vahvistaisi ystävyyssuhdetta. Aivan niinkuin mitään ei voisi tehdä selvinpäin. 

Se tuntuu pahalta. Tuntuu kuin ei olisi vaihtoehtoa, vaikka olen ihan erilaisessa elämäntilanteessa kuin ystäväni. Tai ainakin erilaiset puitteet meidän teinielämillämme on. Selvinpäin oleminen on ihan naurettavaa nykyään. Selvinpäin hengailu, noh, sitä voi tehdä viikolla. Opiskelu? Kyllä se joskus tulee. Me ollaan nuoria nyt. YOLO! Eiiii... Muistan kun silloin yläaste iässä, kun isä vielä eli, vanhemmat juhlivat lähes joka viikonlopun. Niille tuli vieraat ja alkoholi virtasi. Muistan ajatelleeni usein, että miksette joskus vietä aikaa selvinpäin? Rukoilin suorastaan, että edes joskus he olisivat juhlineet selvinpäin. Jottei olisi tarvinnut huolehtia, ärsyyntyä ja pettyä. Nyt olen itse sellainen. Veli katsoo, kun lähden taas. Korkkaan ensimmäisen ja poistun kuvioista. Petän veljen, kun en olekkaan kuski ja hommaan sille uutta kuskia. Näen sen silmistä, olen luuseri. 

Tämä häkki missä olen. Tämä minut totaalisesti kahlinnut, maaginen häkki, pitää minua niin hyvin sisällään, että on vaikeaa murtautua sieltä. Eikä kukaan ole sitä avaamassa, koska on mukavaa että olen siellä häkissä. On mukavaa, kun juon. Selvinpäin juhliin meneminenkin on ihan perseestä. Ihmiset eivät tahdo kikatella tai juhlia kanssasi, vaan olet se kuski, se selvinpäin oleva, jonka kanssa ei tahdo jutella. Kyllä pääsisin fiilikseen mukaan ihan selvinpäinkin. Se ei vaan käy. Muut eivät ota mukaan! Tykkään kikatella vessassa, mutta jos olet selvinpäin, ei se onnistu. Veljenikin sanoi tästä joskus. Ei ole mukavaa olla selvinpäin bileissä, koska kukaan ei ota sinua vakavana bilettäjänä. 

En sano, että haluaisin olla absolutisti. Kyllä minä tykkään olla humalassa, se on oikein mukavaa ja hauskaa. Mutten tykkää olla niin usein. Se tuntuu pakkopullalta, vaikka onkin hauskaa ja naurattaa. Silloin kun on humalassa, mikään ei harmita tai kaduta. On vaan ihanaa ja hauskaa ja onneksi lähdin mukaan. Mutta sitten seuraavana päivänä, kun tietää että on pettänyt niin itsensäkkin kuin lähimmäisensä, miettii vaan miten kamalaa se aina on. Ja sitä ennnen. Kun olisi kiva vaikka katsella leffoja, kun viime viikonloppuna joi, silloinkin tuntuu kamalalta. Tuntuu pakolta, koska muuten en ole mitään. On yliarvostettua olla selvinpäin yksi viikonloppu. Millä sitten kerskailtaisiin...

Tämän avautumisen loppuun sanon, etten ole menossa tiistaina opiskelija iltaan. Voitte jättää mut ulkopuolelle, lopettaa asioiden kertomisen, tehdä ihan mitä vaan, mutta nyt sanon ei. Pitäkää te hauskaa.

3 kommenttia:

  1. "Tuntuu, että jos jään kotiin, olen se "nössö tyttö" tai "petturi" tai jotain vastaavaa. Olen se, joka jää kaikesta paitsi ja johon ei voi luottaa. Aivan niinkuin joka viikonloppuinen juominen jollain lailla vahvistaisi ystävyyssuhdetta."

    Kolahtaa omalle kohalle just eikä melkein. Tiedän tunteen enemmän kun hyvin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinä kertoina kun en oo vaan voinu tai halunnu lähteä menoloihin mukaan, tullu juuri tuo aivan sama fiilis.

      Nyt ehkä ymmärrät mun "selvät-viikonloput" tai "tipattoman kuukauden" paremmin. Aina ei vaan oo rahaa mennä ja joskus pitää ajatella kouluhommia ja kuntoilunkin kannalta.. Ps. En mäkään oo menossa opiskelijailtaan. :)

      Poista
    2. Ymmärrän kyllä, mutten ymmärrä miks oon aina menny, vaikken oo tahtonu. Ihan kun oisin joku säälittävä hyypiö, jonka on ollut pakko käydä hillumassa, jotta sosiaalinen status ois pysyny tarpeeks korkeella. Todellisuudessa sen vaikutus on varmaan ollut aika vähäinen. Onneks en enää jaksa alistua alkoholille ja sen myötä kasvaneelle sosiaaliselle teinipakolle :)

      Poista