perjantai 19. heinäkuuta 2013

Minä en usko Jumalaan.

Voi tätä elämää. Olen hokenut varmaankin 14 vuotiaasta asti, että kun tulee se maaginen päivä, jolloin astun aikuisuuden maailmaan, eroan kirkosta. En kuulu koko touhuun, kaikkoan sieltä ja haistan pitkät sille. Nyt kun tilanne on jo kohta lähestulkoon käsillä, olen mykistynyt. En yhtäkkiä enää olekkaan millään lailla varma, vaan vellon vedessä, joka on synkkää ja mustaa.

Jokainen voi ajatella, että on suhteellisen helppoa vain jättää kaikki touhu johon ei usko ja jota pitää suurena huuhaana. Jotkut jopa ajattelevat että jos siihen ei usko, niin sitten vaan jättää sen taakseen. Kuuluin ennen niihin. Ihmettelin, että miksi ihmiset jäävät kitumaan lahkoihin, joissa eivät oikeasti viihdy. Ihmettelin myös, miksi ihmiset ovat paskassa parisuhteessa. Nyt tiedän miksi.

Pohdittuani kauan ja pitkään, en saanut vastausta. Uskonko Jumalaan ? En. En usko jumalaan. Pidän kaikkea uskontoihin liittyvää puhtaana huuhaana. Mihin uskon? Uskon, että kuollessame me menemme sinne missä olimme ennen syntymäämme (ja nyt en tarkoita isiemme kivespusseja). Eli emme mihinkään. Kuinka lohduton ajattelumalli se onkaan, ei todellakaan tuo turvaa tai vähennä suurta kuolemanpelkoani. Silti uskon siihen. Vaikka olenkin monta kertaa koittanut kaikintavoin uskoa muuhun, ihan turvan takia, en ole onnistunut. Isän kuollessa uskoin hetken aikaa, oikeastaan sen päivän ajan, että isä meni jonkun luokse. Nyt en usko. Isä on poissa, eikä hän ole ympärillämme. Lohduttomampaa saa etsiä.

Mutta kun ajattelen ihan oikeasti eroamista kirkosta, olen kauhistunut. Elämäni perustuu kristinuskoon jossain määrin, vaikka nykyään uskonnon näkyvyys yhteiskunnassa onkin vähentynyt huomattavasti, muutenkin muuttamut muotoaan ja monipuolistunut. Olen käynyt häät ja hautajaiset. Olen hyvänen aika sentään KUMMI! Minulle on annettu tehtäväkseni jakaa sitä oppia jollekkin pienelle ja helposti aivopestävälle ihmisenalulle jota lapseksikin kutsutaan. Koko sukuni kuuluu kirkkoon ja kaikki ylistävät jumalan voimaa, onneksi perheeni sentään on hyvin etäinen herra jumalan kanssa. Silti, vaikkei uskonto näy elämässäni juuri ollenkaan, ainoastaan siirtymisriitteinä, olen hukassa. Yritän keskenkasvuisilla aivoillani tähdätä tulevaisuuteen. Miten kirkosta eroaminen voisi vaikuttaa siihen. Mutta eihän se nyt hyvänen aika onnistu, kun se tulevaisuuteen tähtämisen taito tulee vasta päälle parikymppisenä! Ehkä minun täytyy vain odotella.

Voitte ajatella miksi koen niin suurta hinkua eroamiseen. Ehkä jokin pieni rebelsielusointu kaukaa yhdeksännenluokan perältä puskee rintaan. Jostain syystä tuntuu liian tekopyhältä ja naurettavalta kuulua johonkin mihin ei yksinkertaisesti usko! En väitä että uskonto on yksissään huonoa ja naurettavaa. Henkilökohtaisesti minulle se on ollut sitä. Joskus nuorempana tosin hain turvaa siitä, mutta silloin olin omastamielestäni tietämätön ja eksyksissä. Silti ei jeesus tai jumala löytänyt minua ja ottanu hoiteisiinsa. Ja ihan vain siksi, ettei siellä ole jumalaa. Mutta siis, on uskonto hyvääkin. Tiedän tapauksia, jotka ovat onnistuneet saamaan elämänsä raiteilleen yksin uskonsa takia. Ja tapausksia joissa yksinäisyys ja lohduttomuus on kuin sisältäpäin syövä syöpä. Niissä tapauksissa usko voi pelastaa ja ammentaa jotain sanoinkuvailematonta ihmiselle. Harmi ettei minulle.

Ja sitten koen dilemman. En voi erota, koska joskus voin tarvita turvaa ja apua ja kokea yliluonnollisen toiminnan erittäin haluttavana ja pelastavana. Hetkinen! Ehkei puheet pelastuksesta olekkaan mitään puppua. Pelastushan voi olla uskossa itsessään, tänne maapallolle. Kun kuolemme, me vain kuolemme. Mutta uskonto itsessään on pelastus ihmisille. Henkireikä. Silloin kun ei enää musiikki, kaverit ja ruoka tepsi. Silloin jää vain uskonto ja aseen piippu. Tästä tulenkin lopulliseen tulokseeni. En tarvitse itselleni uskon lammaslauma yhteisöä tai mystisen ihmistenkirjoittaman kirjan tuhat vuotta vanhoja sääntöjä ympärilleni. Kun tunnen oloni lohduttomaksi, riittää vain että uskon ja toivon. Eroan kirkosta ja teen mitä itse haluan. En etsi Jeesus Kristusta, vaan etsin itseäni. Ja kun löydän itseni, voin löytää uskoni. Siihen asti voin olla olematon. Ensimmäinen suvussaan.

Kiitos jos luit tänne asti. Vai mikä ihmeen kiitos se on. Luit juuri pienen mielen taistelusta. Piilotin tekstin sisään muutamia symboleja ja viestejä, jotka toivon joskus jonkun löytävän. Voi olla etten koskaan eroa kirkosta ja voi olla että teen sen heti kun kykenen. Kuitenkaan, en ole vieläkään varma. Voimia kaikille ihmisille, jotka taistelevat elämän paskojen asioiden kanssa. Asioiden joista voisi kävellä pois, muttei kykene. Vaikka omat taisteluni ovat pieniä, minä ymmärrän sen. Uusi on pelottavaa ja se tulee olemaan pelottavaa niin pitkään, kun emme ota selvää. Muistakaa ajatella itseänne tälläisissä asioissa. Muistakaa ajatella muita muissa asioissa. Ja muistakaa olla rohkeita, koska siiihen rohkeuteen minä pyydän maagisen jumalan voimarukouksia.

tässä kuvassa haluan näyttää konkreettisesti miten isän näköinen voin olla!

Suurinosa kuvista on ukkini käsialaa. Eli ottakaapa selkoa Vesa Harisesta ja Vesan Kuvasta! http://vesankuva.fi/

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti