lauantai 23. helmikuuta 2013

Elämää vahvemmat tunteet.

Pysähdyin tähän. Olen menossa elokuviin, kello käy, kiire ryntää vartaloon, mahaan. Pysähdyin silti. Pysähdyin kirjoittamaan (minulla on 15 minuuttia aikaa) tunteita. Tunteita joista ei voi puhua, joihin ei kai odota vastausta, mutta jotka haluaa paljastaa. Ei näitä puhuta kellekkään, koska kaikki pyrkivät vastaamaan. Niin se on. Mutta nyt ei tarvitse.

Käytän blogiani nyt pelastusreittinä. Siitä on reilu vuosi, kun isä kuoli. Kaikki tietää sen, mutta ei sitä kukaan muista. Kun käyttäydyn oudosti, kaikki ajattelevat, että se on katja ja katjalla on paha päivä. Hyvä niin! Olen ikionnellinen etten saa minkäännäköistä sääliä taikka myötätuntoa tästä. Olen edelleen katja ja varmaankin siksi, etten ole suostunut ajautumaan ahdinkoon ja masennukseen. Tämä kaikki mitä näette, on ollut työn takana. Vaativan työn takana, työn mikä tuntuu kuitenkin ihan helpolta.

Mutta se, se joka minua loppupeleissä syö sisältä, on vaikeneminen. En ajattele asiaa, en puhu siitä. Minä vain torjun. Torjun ne mahdolliset ajatukset ja keskityn iloisuuteen. Iloisuus on kuitenkin avain, ei kukaan pidä ikuisesta möksöttäjästä. Hymyä katsoo ennemmin kuin kyyneliä. Muttei se ollut asiani. Se viimeinen asia, se ajatus joka kalvaa eniten. Syö, juo ja vittuilee keholleni, terveydelleni ja asenteilleni. Se on pieni asia. Mutta pieni joka päiväinen muistutus.

Tämä maailma jossa elämme on kovin yksiulotteinen. Kun jokin loppuu, se tosiaankin loppuu. Mieleni on myös yksiulotteinen tämän asian suhteen. Kun kuolemme, me tosiaan kuolemme. Ei ole mitään, on vain sitä samaa mitä oli ennenkuin synnyimme. En jaksa uskoa paratiisiin, ihanaan puutarhaan, joka mielestäni on kaikista naurettavin uskomisen aihe. Joskus jaksoin uskoa elämän kiertokulkuun, mutta sekin on niin kaukaa haettua nykyään. Kohtaloa, sitä että kuolemme, on äärettömän vaikea hyväksyä. On vaikea hyväksyä, että lopetamme olemisen, tuntemisen, kokemisen. Ja ettemme ole enää läsnä kenenkään kanssa. Onneksi en ole vanha, koska silloin elämä varmaan kävisi mahdottomaksi.

En näe koskaan enää isääni. En vilahdustakaan. En kuule yläkerrasta yskäisyä, en hillitöntä naurua, enkä armotonta ärsyyntymistä. En näe mitään enää. Vapauduin joistain kahleista, mutta uudet kahleet lukittuivat heti. Kiireellä. Elän tiettyjen odotusten, pelkojen ja tunteiden kahleissa odottamassa jotta ne aukeavat. Olen tietämätönkin. Eiväthän ne varmaan koskaan aukea. Tuskin koskaan tulen kaatumaan sohvalle ja hymyilemään. Tuntemaan oloni niin vapaaksi ja niin puhtaaksi, että voisin kuolla. Etten pelkää kuolla ja että tunnen olevani läsnä kaikkien menetettyjen kanssa. Olemaan sinut elämän monimuotoisuuden kanssa.

Silti vaikeinta, ikuisesti vaikeinta, on kuulla tarinoita ritariperhosista sammuttamassa kynttilöitä, vahvoista tunteista. Mutta hymy korvaa kaiken. Luonteen lujuus, valheus ja yrittäminen korjaa tilanteen. Mutta se ei korjaa sitä, etten voi vain soittaa ja kysyä mitä viikonloppuna tapahtuu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti