sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Anteeksi mitä?

"miks sun persettäs kutittaa miltä mä näytän tai mitä mä oon ? tuskin itekkään oot täydellinen. ja tosiaan kun en mitään sulle oo tehny, monet on sua haukkunu mulle mut mä vittu yritin vaan puolustaakkin sua joskus. mut näköjään sä oot se vitun tenu tässä, okei sulta kuoli isä, se on varmasti kova paikka mut luuletsä et sä oot ainut ihminen maailmassa jolle on sattunu jotain paskaa? vähän vaikuttaa siltä et pidät ittees nyt niin jonain et kaikki rakastaa sua ja palvoo sua sen takia et sä suret."

"en mä oo sanonu nii, mut noi sun teksit ja kaikki mitä oon susta kuullu on nykyään just sellasta et kun sun isä kuoli ni käyttäydyt niin aikuisesti ja et sä voit tehä mitä vaan jne"

Siinä pari kommenttia, jotka ihan aikuisten oikeasti sain. Kaikki tosiaan alkoi siitä meikki postauksesta, jossa olin kuulemma haukkunut henkilökohtaisesti esimerkkinä käyttämiäni ihmisiä tenuiksi. Etenkin, kun en tarkoittanut koko ihmistä, vaan sitä yhtä pientä osaa ja vain koska jollain sattui olemaan facebookissaan yleisessä jakelussa kuva, joka sopi esimerkiksi. Siitä siis syntyi suuri haloo. Ja hauskinta oli, etten ole ainut joka niin ajattelee.

Kuitenkin, nyt kun lainaan yhden uhrini vuodatusta, en tarkoita sillä mitään pahaa siitä ihmisestä tai ehkä olen vain hieman pettynyt että noinkin alhainen asia nostetaan esiin. Enemmän olen huolissani siitä, että ihmiset ihan oikeasti ajattelevat näin. Ihan kuin ylpistyisin siitä huomiosta mitä sain sinä päivänä ja muutama viikko sen kuoleman jälkeen. Olen huolissani, siitä mikä muita mättää. 

Kuulun itsekkin niihin toisten elämien murehtioihin, mutten tee siitä asiaa. Ihmiset muuttuvat. Elämää muuttaa meitä kokoajan ja me kasvamme. Itse olen saanut vapauksia paljon elämääni, päätän hyvin pitkälti itse elämästäni. Ei minua kukaan määräile, koska minulla on luotto huoltajaani. Meidän luottosuhdetta ei noin vaan katkaista, siksi voin olla kuin aikuinen, mutta ilman kaikkia oikeuksia. Suurten muutosten edessä ihmiset kasvavat, koska on pakote, pakote kasvaa. Enää ei ole sitä "absoluuttista" turvaa, johon nojata hädän hetkellä. On kannettava vastuu itsestään.  

Jokaiselle sattuu joskus suuria asioita. Miksi niitä pitää vähätellä ? Jos kulkisin pää maassa ja hautoisin itsemurhaa jatkuvalla syötöllä, niin olisi ihan hyvä, että ihmiset kiinnostuvat. Vai sapettaako ihmisiä se, kun en kuljekkaan pää maassa ja ole kokenut elämässäni kauheaa syöksykierrettä. Harmittaako se, että olen selviytynyt näin mallikkaasti? Ilmeisesti. Mutta miksi? 

Tunnen pahaaoloa tätä asiaa kohtaan. Johtuuko se kaikki höpinä siitä, että tykkään kulkea korkeissa koroissa, siistin näköisenä, selkä suorassa (hehheh) ja itsetietoisena? Olisi näköjään parempi jos olisin se sama 6-8 luokan hiljainen seinäruusu klonkku. Mutta ehei, siihen ei ole paluu. En ole täydellinen, mutta osaan hyväksyä (jotenkin) ne virheet itsessäi ja yritän parantaa niitä. 

JA viimeinen. Suomi on hyvin vapaa maa. Saan sanoa mielipiteitä, katsoa ilkeästi, nauraa kovaan ääneen ja olla iloinen ja surullinen, saan tehä mitä vaan. Voin hyppiä nenillenne, te jotkut. Koska en pelkää niitä joitain. Saatan kuulostaa itsekeskeiseltä paskalta, mutta on minullakin ongelmat. Se on vaan, mitä päälleppäin näyttää. 

Tästäkin piti tulla järkevä teksti. No  mutta jaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti