keskiviikko 1. elokuuta 2012

Unelmia ja totuuksia

Alkusanat: koitan mahduttaa tähän tekstiin kaiken. Järjestys on sekalainen ja huimaava. Onnea niille jotka tarpovat loppuun asti.

Ihmiset unohtavat nopeasti. Tuntuu, että ne unohtavat tahallaan. Ehkä, mutta minkä sille mahtaa. Asioiden on unohduttava ja haihduttava tuulena ilmaan. Ihmiset eivät puhu, jotta eivät muistaisi. Ne on hämillään ja kummissaan. Ne tahtovat hyväksyä näkemänsä, eivätkä pureudu syvemmälle. Ne eivät kestäisi totuutta. Näin he eivät ole ongelmissa ja näin ne ongelmat vältetään.


Ensin kaikki olivat ymmärtäväisiä, avuliaita ja tietoisia. Aidosti ja feikisti kiinnostuneita. Omistivat huolen rinnallaan, selvitäänkö me. Kaikki oli aina valmiita auttamaan, mutta entä nyt ? Entä kun haluaisin taas puhua ja tarvitsisin ehkä hieman apua pysyäkseni pystyssä. Ei. Enää ei puhuta. Siitä on mennyt jo ihan tarpeeksi aikaa, nyt voi vaan unohtaa. Sähän hymyilet! Tiedän kyllä, että eteenpäin on mentävä. On rämmittävä ja oltava edes vähän iloinen. Onko se automaattinen merkki siitä, että asia on mennyt ja siitä ei kysellä. Voiko tälläinen asia edes vanheta ? Voiko elämän tärkeimmän ihmisen poismeno vanheta ? Ilmeisesti. Ilmeisesti asia voi vain kadota ja olla menneisyyden paha uni. Ilmeisesti se voi tehdä sen nopeasti. Ollaan sitten hiljaa kuin vainajat. Ei tueta toisiamme, koska pelätään ettei osata. Helvetin nössöt, ihan niinkuin asiasta puhuminen edellyttäisi psykologin taidot ja tiedot.


Olen tietenkin pettynyt, mutta en haluaisikaan mitään jatkuvaa paapomista. Joskus vaan haluaisin puhua ystävälle siitä miltä maailma tuntuu ja itkeä sydän puhtaaksi. Kuitenkaan en uskalla aloittaa puhumista aiheesta, koska pelkään keskustelukumppanin poistuvan vähin äänin. Toivoisin edes lähimmiltä ihmisiltä tukea.. Sitä harvoin saamatta.. Vaadin liikaa, koska en itsekkään osaa tukea. Mutta saahan sitä ihmisellä olla unelmia.


^kaiken tuon kirjoitin autossa, kun oli aikaa miettiä. Siitä puuttuu kaikki. Se on vain kehys, josta puuttuu kuva. Toivon, että joskus saisin maalata kuvan sen sisälle ja niin, että kaikki ymmärtäisivät mitä todellisuudessa se on. Mitä on olla tässä tilanteessa, jossa tunteiden tunteminen on invalidia. Haluan puhua. Haluan että kysellään ja että edes kerran, ystävä ei pelkää mitä sanoa, vaan ottaa riskin. Edes kerran ystävä puhuu kanssani aiheesta, josta on samaanaikaan niin kiperä ja niin helppo puhua. Kuten jo sanoin, ei tarvita mitään psykologin taitoja vastatakseen. Sen voi sanoa, en osaa vastata. Mutta yritän, koska välitän. Tekeekö kukaan muu näin ? Joudun itsekkin tilanteisiin, joissa en osaa vastata mitään. Mutta yritän ! Puhumisen tarve on suuri. Jos kukaan ystävä ei pelkonsa takia halua puhua, on se hieman surullista. Voin myöntää, etten edes oikeastaan ymmärrä, kuka ei osaisi tukea ja lohduttaa. Kuka pelkää sitä tilannetta.

Tottahan se on, etteivät kaikki voi samaistua taikka tietää sitä tunnetta. Se syntyy kokemuksen kautta. Silti voi yrittää. Tai sitten vain olla olkapäänä. Mutta haluaisin puhua! Haluaisin kertoa miltä tämä tuntuu. Ok, nyt toistan itseäni jo ihan liikaa, joten vaihdan aihetta.

Edellisessä postauksessani kuohuin. Pääni oli kuohunnan täyttämä ja vihan sokaisema. Perun. Olen vihaisena räjähdysaltis ja tahditon. En hallitse itseäni ja omaa vihaani. Jälkeenpäin kaikki näyttää hölmöltä. Kaikki on typerää ja noloa. Asiat ovat kuitenkin nyt hallinnassa ja selvillä. Olen päässyt yli siitä jostain, joka piti minua otteessaan. Mieletöntä, että se viimein hylkäsi minut. Onneksi kuitenkin kirjoitin, muistanpa senkin tunteen. Nyt olen raukea ja hotelli on varattu. Kaikki näyttää mukavalta, mutta voi kääntyä päin vastaiseen. Selviänkö viikon juuri heidän kanssaan ? Toivottavasti. Vaikka olen sisältä myrkyllisempi, kuin ihminen jota niin solvasin, osaan olla myös lempeä. Nyt olen lempeä ja rauhallinen. Olen myös kylläinen.

Nyt jätän kuvat taas pois, koska en jaksa ladata mitään. Olen laiska mato.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti