maanantai 16. heinäkuuta 2012

yön, jota toiset illaksi kutsuu, pimeät tunnit

Hyvät ja mahtavat 6 (oikeastaan 5 tai 4) lukijaani aion kertoa jotain yl mahtavaa! Oikeastaan nyt on mulla semmonen pimeä hetki, jolloin tajuan asioita, kuten että mun serkku imettää sen vauvaa oikeasti. Nyt on se hetki, kun kirjoitussuoni sykyttää, muttei normaalisti vaan erittäin häiriöisesti. Tällähetkellä aivoni ovat niin kiintoutuneita ajattelemaan pimeästi ja oudosti aina päänsärkyyn asti. Erittäin karmivaa karkkia.

Mulla oli kerrottavaa, jota jo paisuttelin mahtavaksi. Oikeastaan se on kaukana mahtavasta ja varmaan riipii teidät tylsyyksiin asti. Nukahdatte koneittenne ääreen tai skippaatte kuviin, jota hehheh, ei tule olemaan. Sori tuottaa pettymys, mutta kuvat ovat yliarvostettuja. Se kerrottava. Se on tosi hieno juttu. Oikeastaan olen tällähetkellä kykenemättömässä tilassa, aivoni ovat omassa asetuksessaan ja päässä tanssi marakatti. Aion kertoa kyllä kaiken, valuttaa sen teidän silmillenne, aivan kohta...

Ensin täytyy tottakai valittaa tästä tietokoneesta ja alati kasvavasta väsymyksestä. Ennen suurta paljastusta on pidettävä ihmiset varpaillaan, eiköstä vain ? Sitten kaikki haukkovat henkeään lopussa ja minä hihittelen, ettei semmoista kuin suuri paljastus olekkaan. Nyt tosin puhuin itseni nurkkaan tai pussiin. Ja en aio enää paljastaa mitään, koska kaikki, mikä on paljastettavissa on nyt pöydällä. Paljaat sääreni ja paljas vatsani. Ohuet, paljaat kädet ja paljas ruma naama. Paljas selkä ja paljas rinnus. Kaikki on näkyvillä, kun avaan itseni, kun paljastan todellisen minäni. Se olkoon haasteni tästä eteenpäin. Paljastaa kaikki, mitä sisältä löytyy, sekä paljastaa vartalo, jota niin hävetä täytyy. Älkää kuitenkaan peljätkö, ette joudu katselemaan mitään haarat auki -materiaalia, vaan jotain. Paljastan itseni, kaiken mitä löytyy.

Olen nyt ristiriitainen, kuin kala joka rakastaa aavikkoa (kalan tuskin tietää mikä on aavikko). Pää tekee viimeisiä sekoamisiaan ja tunne on käsittämätön. Olen tyyni kuin mikä ja rauhallisempi, kuin osaisitte uskoakkaan. Mutta sisällä kuohuu kaikki. Päässä kuohuu kirjoitussuonen ylitsekuohumisen tapahtuma. Mikä pään sisäinen juhla! Musiikki puuttu, hiljaisuus täyttää joka kolon ja vain sormien pysäyttämätön napse kaikuu. Miten hiljaisuutta voi olla, jos napsutus kuuluu ? En todellakaan tiedä.

Tein siis lupauksen:

 ne jotka jaksavat lukea,
saavat minut  aidosti kokea.
saavat nähdä joka nurkan,
paidan alle kurkistaa.
minä en vähästä piittaa,
saatte päähäni katsoa.
lupaan laittaa itseni tähän
ja lopussa kadota.


adios ja hyvää yötä kansa (lol, ei 4 lukiaa ole kansa.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti