keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Toinen maailma oven takana

Tänään tapahtui jotain kummallista. Ajauduin vahinkojen kautta sivustoille, blogeihin ja kuviin, jotka herättivät valtavaa kiinnostusta. Koko maailmani on kokenut jonkun asteisen kolahduksen, valaistumisen. En voi ehkä koskaan paljastaa mitä oikeastaan tapahtui, mutta se tapahtui niin nopeasti ja niin kevyesti, että alan pelkäämään. Sairas asia muutti muotoaan mielessäni. Jokin niin sairas alkoi näyttämään puhtaalta, oikealta ja hyvältä. Se varmaan kuuluukin siihen, siihen mikä vie auttamatta mukanaan.

Järki on silti tallella. En koskaan ikinä pystyisi siihen. Ihmisten ihailu on ollut aina tärkeää, se vaikuttaa jollain lailla elämääni ja siksi minun on kai mahdotonta koskaan saavuttaa sellaista. Se olisi yksi kaaos ja aiheuttaisi varman kuoleman nuorena. Muiden ihmisten mielipiteet ovat liian suuressa osassa elämääni ja valtaosa pitäisi sitä suorastaan oksettavana toimintana. En kestäisi päivittäisiä haukkumisia tai paheksuvia katseita tai sitä, kuinka voisin menettää jotakin kullanarvoista vain omalla toiminnallani. Kaikki se, miten se vaikuttaisi mieleeni, asenteihini ja terveyteeni, koituisi varmaksi henkiseksi että fyysiseksi kuolemaksi. Siis kuolemaksi.

Vaikka tiedän, ettei minusta koskaan olisikaan siihen, se kuulostaa suloisen ihanalta ja makealta maailmalta. Tosin, se on kaukana makeasta. Se maailma voi olla jotain epätoivon rajamailla liihottamista, kuoleman syliin kävelyä ja tummia rotkoja. TAI sitten se maailma on tavoittelua, valtavan suurta tavoittelua. Pyristelyä siihen ja mielihyvää, kun viimein onnistuu. En ehkä olisi yksinäinen, löytäisin ihmisiä, jotka ajattelevat samoin. Saisin sen vihan lisäksi myös hyväksyntää. Tuntisin kuuluvani johonkin ja minulla olisi aina jokin, joka ei poistuisi. Päämäärä. Se kuulostaa itsensä täydelliseltä hallinnalta ja joltain erikoiselta. Se kuulostaa siltä, että minun on mentävä mukaan kuin fanaattinen uskovainen lahkoonsa. Minun on juostava sen syllin, kiedottava käteni sen kuolettavan ja kylmän ympärille ja hymyiltävä silmät sumeina. Ensin minun on todettava kaikki, vaiettava ja tehtävä ohjeiden mukaan. Minun on annettava kehoni, sieluni ja kaikki sille ja nyt tuntuu, etten enää epäröi.

Vaikka olisin kuinka kiinnostunut ja halukas ottamaan sen maailman itseeni, en kuitenkaan tee niin. Se maailma olkoon kiinnostava ja voin toteuttaa sitä hieman, mutten voi antaa itseäni sille. Enkä annakkaan. Isäni taivaassa itkisi valtaisasti kun katselisi tuhoani. Miksi haluaisin tuhota ? Unohdinko yhden illan aikana kaikki arvoni ja kaiken ? En. En voisi unohtaa. Voin unohtaa vain tämän illan ja sen maailman. Voin ehkä miettiä sitä suloista surua, mutta sitten palata maan pinnalle. Teenkin niin, mutta päätän aloittaa mekkojen käytön.

Tämä kirjoitus on teille varmasti niin epäselvä ja niin tylsä, ettette ole päässeet tänne asti. Olen myös yrittänyt välttää puhekieltä ja murteita sotkemasta tätä tekstiä, jotta tämä toisi tarkemmin pääni tähän teidän eteenne. Eihän tätä voi nähdä selkeästi, voi vaan kummastella ja katsella huurtuneen ikkunanläpi. Niin tehdään kun tajutaan vain puolet. Mutta silti joku on voinut arvata. Voi vihata ajatustani tai kannustaa. Silti en tahdo sanoa vielä sitä totuutta, sitä mikä sai minut kiinnostumaan tänään. Vaikenen toistaiseksi, ennenkuin jatkan aiheesta.

Tapaani kuuluen lisään kuvan, joka ei oikeastaan liity aiheeseen. Se on vuosi sitten otettu kuva, joka kuitenkin liittyy aiheeseen ;)




Erään, joka kuuluu tähän maailmaan ylpeänä outona vieraana kirjoitti blogiinsa:

"Ojennan käteni ja otan unelmani sormenpäihini sitä tarkastellen."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti